Skip to content

Uutisia Samoalta

800px-samoa_sopoaga.jpg
Julkaistu: Aikalainen 16/2007

Samoalta on löydetty aikaisemmin tuntematon ihmisryhmä. Heidän kulttuurinsa tutkiminen on tuonut valoon seikkoja, jotka auttavat meitä ymmärtämään ihmisajattelun kehitystä ja vaiheita. Tutkimus on vaatinut laajaa perehtymistä ja pitkiä osallistuvan havainnoinin jaksoja, koska ajattelun rakenteet eivät paljastu kyselemällä tai pintapuolisen tutustumisen perusteella.

Erityistä mielenkiintoa on herättänyt kulttuuriin sisältyvä käsitys ihmisen luonteesta. Kulttuuri jakaa ihmistoiminnot, niin yksityiset kuin julkisetkin, tiukasti kahteen ryhmään. Kahtiajako opitaan implisiittisesti sosiaalistumisprosessin aikana, eikä se ole satunnaiselle tarkkailijalle itsestäänselvä. Usein ulkopuolinen tekee noloja virheitä sekottamalla ryhmät keskenään. Vaikuttaa siltä, että kahtiajaon yksityiskohdat opitaan perheyhteisöissä, ja jaon kriteerit saattavat vaihdella ja muuntua toistaiseksi tuntemattomilla tavoilla.

Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat toiminnot kuten parantaminen, jälkeläisten kasvatus ja palkitseminen, kun taas toisen ryhmän paradigmaattisia esimerkkejä ovat tutkijoiden mukaan rangaistuskäytännöt ja muu sosiaalinen ulossulkeminen, pariutuminen ja uskonnollinen käyttäytyminen. Ajatellessaan ja selittäessään ensimmäisen ryhmän toimintoja kulttuurin toimijat pitävät ihmistä luonnonolentona, joka on itsensä ulkopuolisten lakien määräämä. Suuri osa kulttuurin aktiviteeteista perustuukin luonnon käsittelyn valmistelemiseen, suunnittelemiseen, seuraamiseen ja siitä nauttimiseen. Toisen ryhmän toiminnoissa kulttuurin jäsen puolestaan katsoo olevansa vapaa henki, joka omasyntyisesti ja muusta maailmasta välittämättä toimii tekojensa aiheuttajana. Näitä käsityksiä on jopa kirjattu ylös kulttuurin sosiaalisiin sopimuksiin, joita pyritään noudattamaan. Kuten useat antropologian haarat painottavat, tällainen alkava formalisoitumisprosessi on ehkä merkki siitä, että toisen ryhmän toiminnot ovat ritualisoitumassa, ja ensimmäinen ryhmä voimistumassa.

Tutkijoilta kesti kauan aikaa löytää tämä perusrakenne, koska kulttuurin informantit joko tahallaan tai tietämättään käyttävät jompaa kumpaa ryhmää kuvaavia termejä myös sellaisista toiminnoista, joissa he itse käyttäytyvät päin vastoin. Ehkä hämmästyttävintä kuitenkin on, miten hyvin ja luontevasti nämä päinvastaiset käsitykset ihmisen luonteesta toimivat kulttuurin sisällä. Kulttuurin jäsen tuskin koskaan kohtaa tilannetta, jossa hän joutuisi vastatusten ristiriidan kanssa, koska sosiaaliset käytännöt ja puhetavat suuntaavat huomion automaattisesti muualle ristiriidan mahdollisuuden uhatessa. Jos ulkopuolinen taho esimerkiksi kyselemällä johdattaa keskustelun ristiriidan äärelle, kulttuurin omaksunut natiivi ei hätkähdä, vaan pystyy esittämään perusteluja molemmille käsityksille, sekä ryhmien pitämiselle toisista erillään. Ristiriita ei estä kulttuuria tai sen jäseniä toimimasta menestyksellisesti.

On toivottavaa, että tutkimukset ainutlaatuisen kulttuurin parissa jatkuvat, paljastaen uusia piirteitä alkukantaisen mielen toiminnasta.

Wikiversity/Wikimania07

Teemu Leinonen was kind enough to invite Juha and me to collaborate on an article on some ideas on the Wikiversity; the draft is here.

Teemu also participated the Wikimania 2007, pictures and video on the site.

Good copy, bad copy

Post factum, kun Lex Karpela on ollut pari vuotta voimassa:

Apulaisoikeusasiamies Jukka Lindstedt pitää ongelmallisena, että viestintäkulttuuriyksikön johtaja Jukka Liedes lainmuutosta valmistellessaan oli samanaikaisesti jäsenenä tekijänoikeusjärjestöjen johtokunnissa.

Näin. “Ongelmalliselta” kuulostaa rivikansalaisestakin.

No, onneksi netistä löytyy vastalääkettä. Tanskalainen dokumentti Good Copy Bad Copy on loistava. Kannattaa ja saa katsoa. Charles Igwe from Nollywood, Nigeria: “My people have a saying: ‘You can’t be taller and shorter than me at the same time.’ You have to decide. So we say [to Hollywood], you take the high end of the market, we are happy to play elsewhere. This economy has meant that we have had to distill our own peculiar way of making movies.”

niin & näin 3/2007

3-07.jpg

on ilmestynyt. Teemana taide ja politiikka. Hauskinta oli kääntää Little Stevenin juttua, vaikkei miehestä huivipäistä kuvaa lehteen saatukaan.

Ikuinen elämä

TV1 esitteli torstaina 6.9. uuden terveyteen liittyvän ohjelmasarjan, Elämä pelissä. Sarjassa joukko vaikuttajia ja julkkiksia yrittää parantaa elämäntapojaan. Pilottijakso päättyi siihen, että osanottajat ilmoittivat kuinka vanhaksi haluavat elää. He olivat tehneet myös testin, joka “tieteellisellä tarkkuudella” ennusti eliniän. Sitten käytiin kauppaa: ohjelman juontaja Marco Bjurström tarjosi aina lisävuosia, jos lähtee mukaan “elämäntaparemonttiin”.

Jokaista suomalaista kannustettiin tekemään itse mainittu testi netissä. Meidän elämänlaatumme on nyt tarkasti mitoitettu ja yksikkö on ikä. Eihän tämä mitään uutta ole, mutta ohjelman eetos oli suorastaan makaaberi versio kapitalistisesta numerotaloudesta. Sano minkä ikäiseksi elät, niin me kerromme millainen olet. On häpeä kuolla nuorena, sairastaa, polttaa, naida, juoda ja syödä. Häpeä ja ilo: julkkikset saavat riskeerata terveytensä meidän puolestamme. Ja nyt tälle eetokselle on tuotettu koko kansan tieteellinen mittari ja viihdeohjelma yhtenä medikalisaation huipennuksena.

Ja mehän mittasimme. Menimme ohjelman nettisivuille ja teimme testin kuten muutama satatuhatta muuta. Nykyisillä elintavoillamme elämme lähemmäs 90-kymppisiksi eli vielä lähes viisi vuosikymmentä ellei jokin tauti tai onnettomuus vie, mikä voi olla hyvinkin todennäköistä. Tieteelliset mittaritkaan eivät ole onnistuneet poistamaan kaikkea arvaamattomuutta elämästä. Jos mittariin on luottamista, vielä yli puolet on elämää jäljellä — mutta miten ajan käyttäisi? Olisiko tehtävä jotain nyrjäyttävää, joka estäisi saman loputtoman jatkumisen, päämäärättömän lillumisen päivästä toiseen. Pitäisikö koukuttua narkkariksi, mennä muukalaislegioonaan, salvoa itsensä, ryhtyä pervoksi, asketisoitua luostariin vaiko vain vaihtaa alaa? Tai mitä jos rupeaisimme puhumaan totta? Sanoisimme aina ja kaikille suoraan mitä mistäkin ajattelemme, puhuisimme suumme puhtaaksi. Tai jos opettelisi rakastamaan? Miksi mieleen tulevat vain ekstreme-ratkaisut?

Ehkä siksi, että Suomessa tapahtui 1990-luvulla se, mikä Kaliforniassa jo 1950-luvulla. Ensimmäiset massayleisöt syntyivät (kekkoslainen massayleisö oli eri juttu; se ei koostunut kuluttajista vaan pakkokonsensustetuista): viime vuosikymmenellä Suomeen syntyi ensimmäinen säästämistä tajuamaton kuluttajasukupolvi ja ensimmäinen skitsottomasti eurooppalainen, ehkä myös ensimmäinen globaalisukupolvi vastaavine identiteetteineen ja asenteineen. Tämä tapahtui samaan aikaan kun meneillään on myös näiden megatrendien pirstaloituminen, osin jo Suomessakin.

Vastaus kysymykseen, miksi tällainen ohjelma on mahdollinen, ei ole salaisuus, vaan pikemminkin klisee: keskittyminen omaan terveyteen ja pitkäikäisyyteen on “usein” merkki elämän merkityksellisyyden hukkumisesta. Osama bin Laden ja kumppanit ovat oikeassa syyttäessään Länttä kuolemanpelosta, sillä täällä ei näytä olevan enää mitään kuolemisen arvoista. Siksi on pakko elää mahdollisimman pitkään.

Voiko joku väittää – paitsi Juha Mieto – että meiltä puuttuisi tietoa terveydestä, tai että terveysvalistusta ei ole tarpeeksi. Tampereen yliopistossa 10.9. julkaistun arvotutkimuksen mukaan suomalaisen ylivoimaisesti tärkein arvo on terveys! Silti vaaditaan lisää terveyskasvatusta, terveysvalistusta, terveysviihdettä ja terveyspillereitä. Terveyttä tutkitaan ja tutkimus saa rahaa, tärkeää kun on. Eräs tutkija veisti kerran, että kuolinsyyntutkija voi oikeastaan sanoa vain, että henkilö kuoli koska hän oli elävä. Niinhän se on, elämä on kuoleman syy. Silti yhä ihmetellään, miksi ihminen kuolee, ja tutkitaan.

Ja siksi kaipaamme jatkoa Elämä pelissä -ohjelmalle. Jatkosarjan nimi olisi Ikuinen elämä, ja sen Bjurström aloittaisi: “Sinä kuolet. Minä kuolen. Mutta ei se mitään. Tämän ohjelman voittaja pakastetaan elävältä, toiseksi tullut vasta kuolemansa jälkeen ja kolmanneksi sijoittuneelta painetaan glyseroliin vain pää, tai vaihtoehtoisesti pelkät aivot.”

Tuukka Tomperi, TV, Reijo Kupiainen & Juha Suoranta

Internet vs. Wikipedia

800px-stadtische_bibliotheken_dresden_ecke_prager_strase_-_rechnerpool.jpg

I have been irritating some of my friends by claiming that Wikipedia is “bigger” (more important, more beautiful) than the Internet. In the near future, the Internet will be vaguely remembered as something tahta had something to do with the early stages of the Wikipedia(s). Walking back from the MindTrek conference today, I finally came up with an argument of sorts for the claim.

Typically, a library has books on bookshelves. Bookshelves or shelves of some kind predate the library; it might even be claimed that bookshelves were necessary for the library to be born. But books can be stored in other ways, and regularly are. Counterfactually, one can imagine libraries existing or being invented without bookshelves. At the very least, now that libraries exist, we could have them without bookshelves – and probably there are some, already.

The analogy is clear, right? The net is a technology that makes Wikipedia possible. It might have been historically necessary for the net to predate the Wikipedia, but now that the Wikipedia exists, we can imagine a Wikipedia without the net, even a counterfactual alternative history without the Internet but with the Wikipedia. The Internet as a technological platform will become obsolete one way or another, and it will be outlived by the Wikipedia.

Filosofia, portaali

Filosofian tuuppaminen verkkoon kaiken kansa saataville on Valistuksen jäljillä. Ainakin valistuksen. Kuten Mikael Böök toteaa: ”The internet is the new hardware and software of the library. Henceforward, the internet and the library are indeed one and the same institution.” Kaikenlaisia alaviitteitä ja varauksia tähän voisi varmasti liittää. Suurin osa maailman ihmisistä ei käytä Internettiä, ja suurin osa joka käyttää, suuntaa suoraan aikusviihteeseen. Silti ja sittenkin, informaation kasautumisella verkkoon on tietopoliittisia seurauksia; ehkä jopa epistemologisia seurauksia.

Ja Kant sanoi: ”Sapere aude! Habe Mut, dich deines eigenen Verstandes zu bedienen! ist also der Wahlspruch der Aufklärung.” Siinä sitten onkin selvittämistä, mitä tarkoittavat “eigen” ja “Verstand”. Esimerkiksi Stirnerillä tai Heideggerilla saattaisi olla “eigen”ista sanottavaa, jota kantilainen valistus ei purematta niele. Jope Ruonansuu tiivistää: “Aattelepa ite.” Oman järjen julkinen käyttö siirtyy kovaa vauhtia verkkoon. Wikipedia.org keskustelusivuineen ja historioineen on suurin yksittäinen demokratia- ja argumentaatiohanke ikinä. Sillä ei muuten ole mitään tekemistä kansallisvaltioiden kanssa, kielten kylläkin.

Tietopoliittinen seuraus no.1: Platonin ihannevaltio menee aivan polvilleen. Ajatus on, että vain filosofikuninkaat tietävät totuuden, josta suorittavalle luokalle paljastetaan vain sopivasti muunneltuja versioita, vieläpä Sokrateen suulla. Jos ja kun suorittava luokka alkaa hillua verkossa ja välittää siellä toisilleen ties mitä, ei runoilijoita saada muurin takan pysymään, ei ainakaan runoja.

Tämä ei ole pelkkää teoriaa. Ruotsissa on puolue nimeltä Piratpartiet, joka sai viime vaaleissa noin satatuhatta ääntä. Parlamenttiin sillä ei äänikynnyksen vuoksi päästy, mutta puolueen nuoriso-osaston jäsenmäärä kasvaa kymmeniä joka kvartaalilla. Ehkä ensi kerralla. Puheenjohtaja Rick Falkvinge kertoo permimmäisen tavoitteen melko korkealentoisesti: “to make the totality of human culture available for everyone.” Jälleen kyse on kirjastosta ja jälleen tarvittaisiin monelaisia varauksia ja alaviitteitä, vaikkapa koskien sitä, mitä ylipäätään voidaan digitalisoituna informaationa esittää. Joka tapauksessa politiikkaa voi tehdä nyt näinkin.

Miksi piraattipuolue? Platonilla ei olisi varmastikaan kestänyt montaa sekuntia tajuta asiayhteyttä. Barbaarit aallonmurtajalla!

Tietopoliittinen seuraus no.2: ällistyttävää tai ei, kirjasto-barbaareja vastassa ovat paitsi Platonin kaltaiset totalitaristit myös (neo-)liberalismin ja yksilönvapauden kauneimmat tai ainakin korkeimmat kukkaset: suuryritykset. Tieto pitää pistää pakettiin ja myydä. Kaiken maailman portaalit ja digitalisointien puuhastelijat romauttavat informaation markkina-arvoa katastrofaalisella tavalla. Eikä se vielä riitä. Tuoreen tutkimuksen mukaan 52% amerikkalaisesta aikuisväestöstä pitää suhdettaan mediaan “vastaanottajana”; loput 48% kokevat olevansa partnereita, kommentoijia, kriitikoita, tuottajia; ulkopuolella perinteisen “yleisön”. Tämä on saatava kuriin heti! Vaikka sitten yksityisyyden suojaa loukkaamalla ja terroristeilla tai taloudellisella romahduksella pelottelemalla.

Kun julkisilla varoilla tuotettu tutkimustieto annetaan tolkuttomia voittoja keräävälle Elsevierille, Kluwerille tai Taylor&Francisille, jotta se voitaisiin isolla rahalla ostaa takaisin, kierii Kant Marxista puhumattakaan väkkäränä haudassaan. Joudumme opettelemaan uudestaan mitä tiede ja kirjasto tarkoittavat. Uusi nimi niille on Open Access.

Epistemologinen seuraus no1: juuri nyt toimitaan tavoilla, jotka määrittelevät mitä tieto on. Missä se on, kenen se on, miksi se on.

Se on kauheaa katsottavaa niin sisältä kuin ulkoakin päin. Esimerkiksi luotettavuus: kuka takaa filosofia.fi’n saati sitten Wikipedia.org’in? Jo jonkin aikaa Wikipedia on ollut 20 luetuimman Internet-sivuston joukossa; käyttäjämäärät ovat tasaisessa kasvussa. On todennäköistä, että suuri osa Wikipediaa (tai wikipedioita) päivittäin käyttävistä kymmenistä miljoonista ihmisistä pitää lukemaansa luotettavana asiaa sen kummemmin ajattelematta. Mutta yhtä lailla on todennäköistä, että suuri joukko – miljoonat ihmiset – päivittäin käyttävät Wikipediaa samalla tietäen, että se ei ole luotettava (samalla tavalla kuin esimerkiksi Britannica). Suuri joukko myös käyttää “muokkaa”, “historia” ja “keskustelu”-linkkejä ja tietää niiden läsnäolon jokaisella sivulla. Miljoonat ihmiset käyttävät päivittäin tietolähdettä, jonka tietävät epäluotettavaksi (ja muuttuvaksi, historialliseksi, kiistellyksi, ominkin sormin muokattavaksi): eikö tämä ole radikaali epistemologinen mahdollisuus?

Filosofia.fi

otsikkokuva2.jpg

26. 9. 2007
klo 16:00
Julkaisuvapaa HETI

Kansallinen filosofian verkkoportaali Filosofia.fi julkistetaan ja esitellään keskiviikkona 26.9. klo 16 Tieteiden talolla (Sali 104) Helsingissä (Kirkkokatu 6).

Verkkoportaali on Pohjoismaiden suurin panostus filosofian julkaisemiseen verkossa Open Access -periaatteella. Sivut palvelevat kaikkia aiheesta kiinnostuneita, niin harrastajia kuin filosofian tutkijoita, opiskelijoita ja opettajia.

Filosofia.fi on alansa uusi basaari: se kokoaa yhteen laajasti filosofian harrastusta ja tutkimusta sekä avaa reittejä filosofisiin sisältöihin kaikkialla verkossa. Sivut toimivat sekä ajankohtaisen tiedon välittäjinä että historiallisten aineistojen digitaalisena arkistona. Sivujen ajankohtaistoiminnot, mm. tiedotepalsta ja kalenteri, palvelevat tutkijakuntaa välittämällä tietoa alan tapahtumista ja uutisista. Arkistopuolella puolestaan digitoidaan merkittäviä tekstejä ja kirjoja suomalaisen filosofian ja kulttuurin historiasta. Tähän mennessä on digitoitu muun muassa toistasataa vanhaa väitöskirjaa Turun Akatemian ajalta 1640–1828 yhteistyössä Åbo Akademin kirjaston kanssa. Kaikki nämä harvinaiset ja arvokkaat niteet tulevat nyt helposti ja ilmaiseksi luettaviksi verkkoon.

Väitöskirjoista suurin osa on latinankielisiä, vaikka on joukossa myös muutamia ruotsiksi.
Hankkeen projektipäällikkö ja päätoimittaja Tuukka Tomperi toivoo, että näitä suomalaisen aatehistorian ja tieteen historian kannalta erittäin kiinnostavia dissertaatioita saataisiin jatkossa käännetyksi suomeksi.
– Tällä hetkellä väitöskirjoista on nelisenkymmentä litteroitu helppolukuisiksi tekstitiedostoiksi ja niihin on samalla kirjoitettu asiasanaluettelo sekä tiivistelmä suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Voisin kuvitella, että jo nyt kokoelma herättää kiinnostusta latinankielen tutkijoissa ja harrastajissa kansainvälisesti.

Portaalin puitteissa on käynnissä myös monia muita digitointiprojekteja. Digitoitu on muun muassa Finsk Tidskrift -lehden vanhoja avainartikkeleita sekä filosofi Rolf Lagerborgin ja filosofi Edvard Westermarckin arkistoaineistoja, kuten heidän Åbo Akademin kirjastossa säilytettävä kirjeenvaihtonsa. Digitoitu on myös joukko 1800-luvun merkkiteoksia: ensimmäiset suomenkieliset filosofian väitöskirjat, Karl Lindroosin dissertaatio Platonin Timaioksesta ja J. A. Lylyn Plootinos sielun substantsiaalisuudesta, sekä teoksia Th. Reinilta, W. Bolinilta, J. J. F. Peranderilta ja Z. J. Clevelta. Lehtiartikkelien ja merkkiteosten digitointeja jatketaan portaalin avaamisen jälkeenkin.

Portaali tarjoaa tietenkin myös reitin filosofian verkkolähteille. Sivuilta löytyy huolellisesti valikoitu ja referoitu linkkikokoelma keskeisistä verkkosivuista eri kielillä. Samoin sivuille on koottu suomalaisten tutkijoiden ja portaalihankkeen yhteistyöllä tällä hetkellä ilmeisesti laajin millään kielellä verkosta löytyvä filosofian klassikoiden e-kirjojen linkkikokoelma.
– Kaikkia filosofian klassikoita ei suinkaan ole helppo löytää kirjoina, joista on usein olemassa vain pieniä ja vanhoja painoksia. Verkko on tässä erinomainen apuväline, Tomperi painottaa.
– Jo nyt internetistä löytyy valtava määrä filosofian klassikkoteoksia kokoteksteinä. Niitä vain voi olla hyvin vaikea löytää eri kielialueilta ja monenlaisilta verkkosivuilta tai verkkoarkistoista. Olemme yrittäneet tehdä työn käyttäjien puolesta, eli koota ja järjestää helppokäyttöisen yhteyden näihin teoksiin. Kaikkea ei tarvitse digitoida itse, juuri verkottuminen ja avoimuus tekevät internetistä kätevän arkiston, Tomperi tähdentää.

Tärkeänä tietolähteenä toimii myös kotimaisten asiantuntijoiden uusista artikkeleista toimitettava ja jatkuvasti laajentuva Logos-verkkosanakirja, joka esittelee filosofeja, teoksia, käsitteitä ja keskeisiä filosofisia teemoja.
– Verkkojulkaiseminen mahdollistaa laajojenkin sanakirjahankkeiden toteuttamisen vähitellen. Suomeksi ei ole olemassa kattavaa filosofian sanakirjaa, joten ajattelimme, että internet on paras mahdollinen paikka koota sellaista, toteaa Logos-sanakirjan toimittaja Sami Syrjämäki.

Portaalin ruotsinkielinen osio sisältää samoin filosofisen sanakirjan, jonka ovat koonneet Martin Nybom ja Göran Torrkulla Åbo Akademista.
– Sanastoa lisätään vielä myöhemmin, mutta nyt siihen kuuluu jo kolmisensataa ruotsinkielistä filosofista termiä selityksineen.

Sanakirjojen tapaan koko portaali kasvaa ajan myötä. Åbo Akademissa filosofian tutkijana toimiva portaalin ruotsinkielinen päätoimittaja Yrsa Neuman muistuttaa, ettei hanke suinkaan ole valmis julkistamisen yhteydessä.
– Paljon digitoitua ja tuotettua materiaalia on vielä viemättä verkkosivuille. Sitä lisätään vähitellen myös siksi, että käyttäjät ehtivät ensin tutustua portaaliin muuten. Lisää materiaalia digitoidaan ja tuotetaan jatkossakin aina rahoituksen mahdollistaessa. Internetissä tila ei ole ongelma, vaan portaali voi laajentua rajattomasti, Neuman muistuttaa. Filosofisesti kiinnostavaa audio-visuaalista aineistoa toivoisimme toki enemmän.
– Suuri osa työstä on ollut aineistojen kartoittamista, valikoimista ja toimittamista. Olemme iloisia siitä, miten monien filosofien perheet ja perikunnat ovat hankkeeseen suhtautuneet. Olemme esimerkiksi saaneet käyttöömme kuvia yksityishenkilöiltä ja perhealbumeista.
– Toivottavasti näin on jatkossakin ja toivottavasti ihmiset ottavat meihin yhteyttä ja tarjoavat arkistoon digitoitavaksi aineistoja. Tällöin ne saadaan kaikkien ulottuville, mutta samalla ne myös tallennetaan, mikä on tärkeää muistaa. Esimerkiksi vanhoja valokuvia voi uhata haalistuminen ja tuhoutuminen ja sama pätee vanhoihin äänitteisiin, korostavat Neuman ja Tomperi.

Portaalin ideoinnista ja hankkeen käynnistämisestä on ollut päävastuussa filosofinen niin & näin -aikakauslehti. Ruotsinkielisestä osiosta ja ruotsinkielisten sisältöjen hankkimisesta on vastannut portaalin toinen tuottaja, filosofian oppiaine Åbo Akademissa. Hankkeen suunnittelu käynnistyi vuonna 2004, ja Åbo Akademi liittyi yhteistyökumppaniksi vuonna 2006.

Portaalin tuottamista ovat tähän mennessä tukeneet Jenny ja Antti Wihurin rahasto, Suomen Kulttuurirahasto ja Opetusministeriön kulttuurin tietoyhteiskuntahanke sekä ruotsinkielisen osion tuottamista Stiftelsen för Åbo Akademi, Svenska Kulturfonden ja Otto A. Malms donationsfond. Henkilökohtaisia työskentelyapurahoja ovat myöntäneet Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta ja Suomen tiedetoimittajain liitto.

Tiedustelut:
Tuukka Tomperi (suomeksi): toimitus at filosofia.fi
Yrsa Neumann (på svenska): filosofiportalen at abo.fi
Sami Syrjämäki: sami.syrjamaki at uta.fi

niin & näin – filosofinen aikakauslehti

Portaalin tuottanut niin & näin -lehti on suomen ainoa neljästi vuodessa ilmestyvä filosofinen aikakauslehti. Se on ollut olemassa vuodesta 1994 lähtien ja kasvanut tänä aikana yhdeksi merkittävimmistä suomalaisista kulttuurilehdistä. niin & näin on yhdistänyt harvinaisella tavalla akateemisen julkaisemisen ja tutkimusartikkelit laajemmalle lukijakunnalle suunnattuihin kulttuurisiin ja yleisintellektuaalisiin sisältöihin.
niin & näin -lehden omat verkkosivut ovat olleet uudistuksen takia suljettuina, mutta avautuvat uudelleen tänä syksynä osoitteessa www.netn.fi, mistä löytyy tällä hetkellä lehden ja kirjasarjan verkkokauppa.

Päätoimittajat:
Jarkko S. Tuusvuori,
Tere Vadén, paatoimittaja at netn.fi
Toimitussihteeri:
Tuukka Tomperi, toimitus at netn.fi

Korkeaa koulua

Kaksi hyvää artikkelia yliopistojen tilasta, molemmat viitaten erityisesti brittiläiseen maailmaan, mutta hyvin tutulta kuulostaen. Eeva Berglundin “Entisen yliopistolaisen pohdintoja näkymisen tärkeydestä” puhuu uupumuksesta, näkymis- ja työn arviointi -vimmasta. Monia helmiä, kuten:

Itse asiassa talous tosiaan on tämän maanisen tekemisen taustalla, aivan kuten lamaannuttava globalisaation ideologia väittääkin, mutta ei välttämättä “kansantalous”. Jos julkisessa keskustelussa “talous” merkitsee enää mitään, ei se ainakaan ole hyvää taloudenpitoa, kuten aikanaan saattoi uskoa, vaan massiivista, pelottavaa velkaa.

Toinen on puolestaan Paul A. Taylorin “humboldt’s rift: managerialism in education and complicit intellectuals“, joka kertoo managerialismista ja ehdottaa vastalääkkeitä. Hauskimmilta kuulostavat nämä neuvot:

We need to continue to ask a series of pointed questions, and keep asking them until answers are provided:

* What are the qualifications of those who are redefining the professional status of academics?
* What is the exact meaning behind glib-sounding managerial phrases?
* What is the contribution of university operators to the bottom-line profitability of a university?
* What are the implications of standardised matrices for professional discretion and real learning?

Heh.

Brave new war

robb_.jpg

Author John Robb calls it by several names, “4th generation war”, “open source war” and, in the title of the book, Brave New War. What he is talking about is the new kind of violence that we see being born in Afghanistan and Iraq, in Palestine and Western cities. The point is that now with enhanced and sped-up networks of information, money, goods and people, the ability to do damage and be violent is also trickling down to the hands of individuals and small groups. The nation state loses its monopoly on violence, as means of causing destruction are developed and disseminated in an “open source” manner. Spectacularly, Robb claims that we are close to a time when an individual can open war on an entire state – and win.

This is not the stuff of science fiction, even though Robb’s tect keeps reminding me of the social landscape pictures in Ken MacLeod’s superb Star Fraction. The success of Hizbollah against the Israeli army in Lebanon is commonly cited as one striking example of the change under way. But Robb wants us to notice other, less publicised phenomena as well. Bands of partly competing, partly co-operating militia, tribes and guerilla bands are successfully taking the nation state down not only in Iraq or Afghanistan, but also in Mexico, Nigeria and elsewhere. The tricky bit is that this “trickle-down” is caused by exactly the same thing that all the nation states want: globalization. So Robb insists that we are stuck with “open source war” and the sooner we modify our thinking of security, the better. The centralised and hierarchical security structures of the states can only get us so far.

So what characterises this new type of war? Not airforce, not massive manpower, not MAD, but rather quick, efficient and rapidly mutating attacks on crucial points (“systempunkt”, Robb calls them) of the infrastructure (electric grid, oil pipes, refineries, roads, bridges, etc.), causing cascading failures and growing chaos. The chilling fact is that the economy of these attacks is on the side of the guerillas: blowing up an oil pipe takes less than 5 men, less than 5000 dollars, but can cause damage in the hundreds of millions. That is quite an unbeliavable “Return of Investment”, which is only made more palatable by the fact that typically the attackers do not get caught and can continue the next day. It doesn’t take much imagination to see how a determined group of people – even though relatively small – could wreack considerable havoc by taking down parts of the infrastructure that is crucial to almost every part of modern life.

More than anything else, this book helped me understand what is going on in the conflicts around the globe these days. I’m not sure it is a great book in the way it is written: typically in short chapters discussing the work of one thinker, fututologist, economist, strategist or other. But the content and the claims are extremely valuable, and gems of insight abound in page after page.

Robb has a lively and informative blog at http://globalguerrillas.typepad.com/ where he reports and comments on contemporary phenomena of “brave new war”.