Brittiläinen “New Economics Foundation” on tehnyt hienon raportin Yhdistyneiden kuningaskuntien taloudesta, sen riippuvuudesta koko muusta maailmasta, ekologisista vaikutuksista ja niin edelleen. Paljon hienoja ja informatiivisia kuvia: käy paitsi talouden ja ekologian myös visuaalisen tiedon esittämisen oppitunnista. Kuka/mikä tekisi samanlaisen Suomesta?
Tätä maapallo-kuvaa kun katselee, ei voi muuta kuin kiittää Intiaa ja Kiinaa.
Jaana Parviaisen toimittama kirja Kolletiivinen asiantuntijuus ilmestyi juuri. Aihe on mitä ajankohtaisin. Kaikenlaisten wikipedioiden ja muun tiimityön myötä tiedon tuotanto ja asiantuntijuus ovat muuttumassa yhä enemmän kollektiiviseksi ilmiöksi. Mennään renessanssin suuntaan: koko verstas oppilaineen, kisälleineen ja mestareineen osallistuu töiden tekemiseen. Mestarin nimeä tarvitaan lähinnä brandaamiseen ja ohjaamiseen. Jussi Silvonen ja Teemu Arina käyvät tästä hyvää keskustelua. Silvonen huomauttaa, että Wikipedian epistemologia on anti-karteesista, ei pyritä varamuuteen vaan dialogiseen tiedonmuodostukseen, näkökulmien prismaamaan hahmoon. Totta on, että eräässä mielessä wikipedia-entryn luotettavuuden mitta ei ole sen kulloinnekin pinta, ilmiasu, vaan pikemminkin sen historia.
Niken kanssa kirjoitettiin Parviaisen kirjaan artikkeli “Valoa basaarista. Internetin vapaan ja avoimen koodin kollektiivinen kehitystyö”. Siinä lukee esimerkiksi näin: “Tätä kirjoitettaessa (12.9.2005) englanninkielisessä Wikipediassa on yli 700 000 artikkelia ja suomenkielisessäkin yli 30 000 artikkelia. Kehityksen on mahdollistanut vapaaehtoinen käsityöläisyys: jokainen tietää jotakin jostakin, ja Wikipedian kautta tämä äärimmäisen globaali kollektiivinen tieto voidaan uuttaa esiin. Toinen välttämätön ehto on Wikipediaan muodostuva itseorganisoituva sosiaalinen toimintatapa. Sivujahan voidaan mielin määrin vandalisoida, tuhota ja värittää esimerkiksi poliittisesti. Wikipedistejä on kuitenkin niin paljon, että vandalismit poistetaan käytännöllisesti katsoen välittömästi, niin että vandalismin ilo ei vastaa vaivaa. Yhteisö pystyy hallitsemaan artikkelien kehitystä yhä tarkempaan suuntaan, samalla kun työn askeleittainen ja hajautettu luonne vie asiantuntijuuden yksilöllisen ja sankarillisen hohdon. Asiantuntijuus eräällä tavalla liukenee osaksi itseorganisoituvana toimivaa yhteisöä ja sen sosiaalista rakennetta, joka on aidossa mielessä ensyklopedian auteur. Eräässä mielessä Wikipedian kirjoittaa heideggerilainen das Man: artikkelit on kirjoitettu “kenen tahansa†näkökulmasta, niin hyvässä kuin pahassakin. Asiantuntijuus ja tiedon saanti ja tuotanto demokratisoituvat, mutta samalla anonymisoituvat. ” Ja siitähän kaikki eivät tykkää: esimerkiksi Hubert L. Dreyfus on Kierkegaardin sanomalehdistö-kritiikkiä hyväksikäyttäen arvostellut juuri tätä dasmanistumista.
Minu haaveni on, että wikipedia pitäisi forkata mahdollisimman äkkiä ja mahdollisimman monta kertaa. Tarvitsemme kymmeniä erilaisia näkökulmallisia wikipedioita: poliittisia, paikallisia, sukupuolittuneita, ja niin edelleen.
Eilen oli Tampereen Vanhalla kirjastotalolla Ikimetsän ystävät ry:n vuosikokous ja samassa yhteydessä Kirjailijat ja metsä-tapahtuma. Leena Lehtolainen ja Risto “metsän seinä on vain vihreä ovi” Rasa lukivat luonto- ja metsäkuvauksia teoksistaan. Hyviä molemmat ja varsin erilaisia. Lehtolaisen luontokuvaukset ovat dekkareissa tapahtumisen lomassa, Rasalla pelkistettyjä ja suppeita rivejä. Samaan henkeen molemmat kuitenkin puhuivat luonnossa liikkumisen, kävelemisen ja ajattelemisen merkityksestä omalle työlleen.
Tilaisuudessa kuultiin, että Luonnonperintösäätiöllä on nyt hallussaan kymmenkunta suojeltua metsää, yhteensä parisensataa hehtaaria. Se ei ole paljon, eikä se ole vähän. Kriteerit suojeltaville metsille ovat kovat, puuta pitää hehtaarilla olla rutkasti, kannokkoja ei saa näkyä ja niin edelleen. Niinpä kuutiomäärät ovat parhaimmilllaan suuremmat kuin valtion luonnonsuojelualueilla. Tietysti voisi toivoa, että ikivanhoja metsiä voisi suojella muutenkin, mutta kun näillä markkinatalouden säädöillä mennään on Luonnonperintösäätiön toimintatapa mainio. Säätiö tietysti kaipaa niin metsiä kuin lahjoituksiakin.
Kuvassa Luonnonperintösäätiön perustaja, kalastaja-kirjailija Linkola kertoo, miten – toisin kuin turkistarhauksen puolustajat joskus ovat kuulemma väittäneet – vapaan ketun tai selkälokin elämä ei ole pakkotahtista kuolemanvaarasta toiseen syöksymistä.
Tutkijaliiton julkaisema Foucaultin Foucault/Nietzsche on mainio pikku kirjanen. Mika Ojakankaan esipuhe on hyödyllinen, varsinkin huomio “rahvaan” roolista F’n ajattelussa. Mahtaisiko sittenkin olla niin, että F’n luonnostelema paikallisten vastatietojen ohjelma vetää pisimmän ranskanperunan? Näin F: “Genealogia … yrittää tehdä näkyviksi kaikki lävitsemme kulkevat epäjatkuvuudet.” (s. 102).
Jonkin verran kyllä pisti silmään tämä nietzscheläisyys, 1800-luvusta puhuttaessa: “Euroopan rappio tarjoaa meille valtavan spektaakkelin, josta vahvemmat aikakaudet pidättäytyivät … Tälle näyttämölle … on luonteenomaista teatterimaisuus; me elämme teatterilavasteiden keskellä vailla omatekoisia ja meille kuuluvia monumentteja.” (s. 97). Eurooppalaiset ovat saanet aikaan pari vuosituhatta raunioita ja väsähtävät niiden vierelle. Miltähän tämä kuulostaisi niistä Titicaca-järven intiaaneista, joista Cousteaun Merten salaisuudet viime sunnuntaina telkkarissa kertoi? Nämä kun olivat eläneet samoilla paikoilla jo silloin, kun inkoja edeltäneet pari-kolme sivilisaatiota menivät ja tulivat. Ja kuinka monta kaupungistunuttakin sivilisaatiota Intiassa oli käyty läpi siinä vaiheessa, kun Euroopan ensimmäisiä tulevia raunioita perusteltiin? No, Merten salaisuudet on mukavaa narratiivia, ei mitenkään turhan postmodernia, vaan reipasta poikakirjahenkeä pullollaan.
Jarkko Tontti, filosofi, lainoppinut ja vihreä taustavaikuttaja (?), on rykäissyt maailmalle hienon runoteoksen nimeltä Vuosikirja. Kirja on kaiken kaikkiaan kokonaisuus, ei yksittäisten pläjäysten kokoelma. Eniten tykkäsin Jarkon elävästä mutta vakaasta kielestä, joka ei temppuile, on lähellä arkea, mutta silti helposti sujahtaa myös “runollisiin” rekistereihin.
Olipa kerran kaksi samankaltaista ja vierekkäistä maata. Molemmissa maissa oli suuressa roolissa iso mies, joka halusi kansalaisille hyvinvointia. Miehet olivat tuttuja keskenään, saman puolueen edustajia. Niinpä he päättivät tarkastella maailmaa yhdessä, ja ilmoittaa sitten kansalle, mitä heidän puoluellaan on maalle tarjottavana.
Miehet katsoivat ympärilleen ja näkivät paljon hyvinvointia, jos kohta jonkin verran köyhyyttäkin. Köyhyys oli yleensä kaeumpana, hyvinvointi lähempänä. Miehet ihmettelivät eroa ja tekivät laskelmia. He huomasivat, että heidän maidensa keskivertokansalaisella oli käytössään laitteita, autoja, taloja ja vitkuttimia niin paljon, että jos kaikki olisivat yhtä aikaa päällä, tarvittaisiin tehot, jotka roomalainen aristokraatti sai 6000 orjasta, tai 1800-luvun maanomistaja 3000 musikasta ja 400 hevosesta. Ei hassummin siis! Varsinkaan kun orjia ei näissä maissa näkynyt.
Miehet eivät levänneet laakereillaan, vaan jatkoivat kyselyään. Mistä tulivat nuo näkymättömät orjavoimat? Heille kerrottiin, että vesivoimasta, ydinvoimasta, hiilestä, maakaasusta ja öljystä. Lisäksi heille kerrottiin, että kansalaiset eivät halua ydinvoimaa, koska se voi tuhota enemmän kuin rakentaa, ja että maakaasu, hiili ja öljy tuodaan muualta. Varsinkin öljystä herrat kuulivat kummia.
Viime vuonna hirmumyrsky tyttärineen aiheutti huomattavia ongelmia kaukaisten maiden öljyntuotannossa. Meidänkin vierekkäiset maamme toimittivat öljyä varastoistaan kärsineille. Myös sodat ja muut väkivaltaisuudet häiritsivät öljyntuotantoa monin paikoin. Eipä siis ihme, miehemme totesivat, että öljyn hinta nousi viime vuonna 40%, maakaasun jopa 80%. Mutta suurempi kummastus löytyi. Tässä kaikkien aikojen kysyntähuipun tilanteessa kaikkien 5 suurimman öljy-yhtiön tuotanto oli pikkuhiljaa laskemassa, ei paljon, mutta kuitenkin. Löysivätpä puoluetoverit sellaisiakin väitteitä, että öljyn huipputuotannon kohta olisi käsillä: jo pitkään maailman öljyntuotanto oli heilunut 84-85 miljoonan barrelin päivätasolla. Kysyntä ja hinta sen sijaan nousivat melko armottoman tasaisesti. No, kaikkeahan puhutaan.
Miehemme kuulivat myös, että öljyn ja hiilen polttaminen aiheuttaa ilmastonmuutosta. Molemmat olivat ulkoilmaihmisiä, eivätkä pitäneet ajatuksesta. Kävi ilmi, että noin viimeisen kymmenen vuoden aikana toisen maan talous oli kasvanut 27%, samalla kun ilmastonmuutosta aiheuttaneet päästöt olivat vähentyneet pari prosenttia. Toisessa maassa talous oli kasvanut saman verran, mutta myös päästöt olivat lisääntyneet lähes viidenneksellä. No, eihän kaikkien tarvitse olla samasta puusta veistettyjä.
Tuli toimintasuunnitelmien aika. Isot miehet pohtivat asiaa. Hyvinvointi taisi olla kiinni energiasta; varsinkin energiasta, joka ei uhkaa hyvinvointia. Toisen maan iso mies rykäisi kurkkuaan ja julisti intomielisen ohjelman, jonka mukaan hänen maansa olisi riippumaton öljystä vuoteen 2020 mennessä. Entä vierekkäisen maan iso hyvinvointimies, mitä hän sanoi? No, pitääkö sitä aina mitään sanoakaan.
Julkaistu Aikalaisessa, nro 6/2006.
Yksi hyvä öljyblogi on Oil Drum. Ruotsin tioedote, Mona Sahlinin (sic!) suulla, löytyy täältä.
Apparently Ortega y Gasset’s Meditations on Hunting are some of the best known philosophical essays on hunting. Well, Robert Kimber in his magnificient Living Wild and Domestic. The Education of a Hunter-Gardener (The Lyons Press, 2002) does not paint a pretty picture of Ortega’s Meditations. According to Kimber, Ortega defines hunting as a pure sport, giving man the possibility to cultivate the virtues of courage and skill. This does not satisfy Kimber. It seems possible to cultivate those virtues without killing animals, not to speak of the fact that Ortega’s descriptions of hunting as an aristocratic privilege do not even seem to give much ground to the virtues mentioned. No, the only reason and justification for killing the animal through the hunt Kimber finds is in eating it and using the skin and bones as usefully and skillfully as possible.
Kimber does take one lesson from Ortega, though: “we have not reached ethical perfection in hunting.” He does not intepret this to mean that the ethical perfection would be an ideal towards which we asymptotically climb. Quite the contrary, he ends up by disregarding Ortega’s linear time in favour of a circular one. But Kimber notes that there is a tension inside hunting. On one hand, despite its growing impossibility and anachronism, learning and living a hunter-gatherer-forager-gardener lifestyle seems and feels necessary for some kind of unity and wholeness. “… How else can we create a respectful bond with the creature world except by deliberate acts that may initially seem alien even to those of us perfoming them and insisting upon them?” (p. 151). On the other hand, such a lifestyle is not only becoming increasingly impossible, it also always seems to include the burden of eating something that once has been alive: “The vacuum created by wanting to kill and hating to kill is too strong. And maybe it is so strong that even the hunter-gatherer were not and are not entirely free of it either.” (p.150-151)
Kimber’s book is a semi-autobiographical narrative of struggling with this vacuum and tension. He goes through it all. Starting out as a young boy, with an unproblematic will to fish for food and kill “vermin”, graduating into sportfishing, and being a deer-guide in Maine. Then, animal husbandry, small-scale agriculture, hunting trips in the north, and keeping pets. With a keen and precise eye Kimber observes the problems of catch-and-release, of hunting for fun. He has also interesting things to say about the difference between domestic and wild animals, and agriculture in general. Without referring to the Levinasian philosophy of “Otherness”, Kimber stresses throughout the book the independence and strange beauty of the wild animal, that through its irreducibility to human endeavours presents a pardoxical opening for self-knowledge and wholeness. A quote from a Koyukon hunter recurs in the book: “Every animal knows more than you do.” And it is good that academic philosophy is mostly kept out of the book. Thought and action, scholarship and everyday life meet here in a balance that is seldom seen, and much needed.
The book is full of illuminating and intriguing passages. Take this one: “Because our pastoral religious tradition has little or no room in it for the hunt, we are left, in our culture, casting about in the toolbox of rationality, vainly searching the wrench or screwdriver thar can take the place of the shaman’s voice.” (p.153) Interesting is also the line of thought that while agriculture and industrialism have increased individual safety and comfort, the world of the forager was collectively more safe, at least by being ecologically stable – not for years, but hundreds of thousands of years (p.173).
Kimber ends with doubt, and hope beyond hope. He asks himself why he would not be content with the huntless world, why not “teach the wolf to dwell with the lamb”, why not leave the matter to bio-engineers and “wildlife management” that together can device a controlled world where meat eating is a thing of the past, and healthy deer graze in wildlife parks? His answer: “Because the heart rebels at that dreary prospect.” (p. 188). Here we come to a watershed: the heart rebels, the brain is lured by the possibility of technological utopia. It seems to me that Iaian M. Banks tries to illustrate this watershed in some of his Culture series. Subtly, with great compassion for the heart, Banks goes with the brain: appeasing the willing heart may be necassary but the road to true adulthood lies in continuing on the inevitable path of technology and enlightenment. There are some quite poignant hunting descriptions to this effect in Culture books, and sometimes the setting of Culture species alongside non-culture species seems to be consciously crafted to illustrate the way in which Culture species get their atavistic needs satisfied witout succumbing to cruel pratices. Chosing between Kimber’s Leopoldian and self-awowedly quixotic project of “wild husbandry” and Banks post-scarcity utopia comes down to, at least in part, evaluating the real possibilities of technological reason. For one thing, Banks utopia rests on genuine A I, which in my mind is a genuine impossibility. I wish Banks got it right, but my brain tells me the utopia is not there. Of course, it is always possible to believe in progress in the face of any technological disaster or shortcoming. So, a metaphysical choice, rolling this way or that way from the watershed.
Onko Evo Morales todellakin ensimmäinen alkuperäisväestöön kuuluva presidentti Etelä-Amerikassa? Vai koko Amerikassa? Vai koko maailmassa? Ainakin häntä sellaisena juhlitaan, kuten BBC kertoo.
Morales lupaa virkaansa astuessaan, että “uusi aika koettaa maailman alkuperäiskansoille”. Toivotaan toivotaan. Ainakin, ettei länsimaistyyppisen poliittisen prosessin – kuten presidenttien ja niin edelleen – ja alkuperäiskansojen elämänedellytysten välillä ole sovittamatonta ristiriitaa. Ehkä jokin symbolinen arvo on jo Moralesin villapaidalla, ja virkaansatujaiseremonioiden inka-rituaaleilla.
Kirjoitin Aikalaiseen 1/2006, Tampereen yliopiston lehteen, tällaisen kolumnin:
“Olenko rikollinen?
Vuoden alussa astui voimaan uusi tekijänoikeuslaki, Lex Karpela. Laki on versio Euroopan Unionin tekijänoikeusdirektiivistä, joka puolestaan on muunnos Yhdysvaltain Digital Millenium Copyright Actistä. Ikävää laissa on paitsi sen sisältö, joka antaa lisää valtaa vain tekijänoikeuden haltijoille, ei lainkaan kuluttajille, myös sen säätämisen tapa. Suoraa tietä lobbareiden pöydältä Suomen lakiin. Ministeri Karpela kutsui vastustavaa kansalaiskeskustelua “masinoiduksi†ja viittasi jopa “terrorismiinâ€.
Otetaan uuden lain ongelmista esimerkki. Jos sisältö on suojattu “tehokkaalla teknisellä suojatoimenpiteelläâ€, sitä ei saa kiertää, jos siirtää sisällön toiseen laitteeseen. Innostuin syksyllä hankkimaan iTunes-palvelusta musiikkia. Koin hienoja amaterialisaation viboja: vain musiikki koneelle, ei pakkauksia, ei kuljetuksia, ei roskaa. No, iTunes-kappaleet on koodattu muotoon, joka toimii vain Applen hyväksymillä koneilla. Halusin kuitenkin kuunnella niitä töissä GNU/Linux-koneella. Niinpä musiikki täytyi muuntaa toiseen muotoon eli kiertää suojakeino. Tänä vuonna se olisi ehkä ollut rikos.
Pahempaa seuraa: lain 50a §:n mukaan suojatoimenpiteen kiertämistä ei saa myydä, auttaa, ja niin edelleen. Perustelutekstissä sanotaan: “Myös teknisen suojauksen poistamista tai kiertämistä koskevien ohjeiden tarjoaminen voi olla salauksen purkupalvelua sellaisissa tapauksissa, jossa ohjeiden antaminen tapahtuu esimerkiksi organisoidun palvelun puitteissa.†Tarkoittaako tämä, että en saa “organisoidusti†(luennolla?) kertoa, millä ohjelmalla yllämainittu muunnos tehdään? Kuka tietää? Testatakseen uuden lain yhteensopivuutta sananvapauden kanssa Mikko Rauhala järjesti vuoden alussa keskustelun, jossa kansalaistottelemattomat kertoivat erilaisista kiertomahdollisuuksista ja joukkotunnustivat tekonsa 7.1. Ei millään mene oikeustajuuni, että oman musiikkitiedoston tai dvd-levyn muuntaminen Linuxilla käytettävään muotoon olisi väärin, tai että tällaisen muuntamisen ohjeiden tarjoaminen olisi rikollista. Tekijä ei menetä tulojaan, pikemminkin sisällön arvo ja käyttökelpoisuus kasvaa.
Mitä väliä tällä on? Terveessä tietoyhteiskunnassa kansalaisilla on halutessaan mahdollisimman laajat tietotekniikkataidot. Ihannetapauksessa jokainen itse tai lähipiirinsä avustamana voi tehdä kaiken, mitä tietoteknisillä välineillä haluaa tehdä. Riippuvuus yhtiöistä ja asiantuntijoista heikentää demokratiaa ja itsenäisyyttä. Teknisten suojakeinojen kehittely ja niiden pimittäminen oikeudellisin keinoin murentaa digitaalista lukutaitoa.
Musiikin kuuntelu on pikkujuttu. Mukavuudenhalua koettelevampi on kysymys tieteellisestä julkaisemisesta. Yleensä kun julkaisee isoilla tiedekustantamoilla kuten Springerillä tai Kluwerilla, joutuu luovuttamaan kaikki tekijänoikeutensa heille. Sitten hyvin kannattavat yhtiöt repivät kirjastoilta huikeat maksut. Taidankin tehdä uudenvuodenlupauksen: tästä lähin julkaisen tiedettä vain avoimissa julkaisuissa. Enkä osta enää iTunesilta mitään.”
Digitodayltä löytyy sellainenkin uutinen, että Henrik Laxin tiedusteluun vastannut komissio sanoo, toisin kuin ministeri Karpela syksyllä esitti, että kopiointisuojauksen kierrosta ei direktiivi vaadi rangaistusta.
Mielenkiitoinen on myös huhu, että Ranska aikoisi muuttaa tekijänoikeuslakiaan niin, että viiden yksityisen käyttöön tarkoitetun kopion ottaminen on aina sallittua, myös teknisellä suojauksella varustetuista sisällöistä.
