Ilkka Remeksen tuorein bestselleri “Pahan perimä” ottaa kantaa tieteen etiikkaan. Juonta sen enempää paljastamatta voi kertoa, että päähenkilö – menestyvä geenitutkija ja -yrittäjä – löytää vanhempiensa menneisyydestä eugeniikkaa ja rotuoppia. Kirjan inhimillinen jännite syntyy sukupolvien välisestä tieteellisestä jatkumosta, jossa teoriat ja kehykset pysyvät faktojen muuttuessa. Pistävä analogia kahden oletetusti toisistaan kaukana olevan opin välillä pöllyttää käsityksiä tieteestä valtion ja rahan palveluksessa. Remeksen ratkaisu jääköön lukijoiden iloksi, sillä kysymys on hyvä: mikä, tarkalleen ottaen, erottaa rotuopin totuudet geenitutkimuksen totuuksista? (Vastaukseksi ei riitä, että jälkimmäiset eivät vielä ole vanhentuneita.)
Jos kansallinen tiede, kuten “saksalainen fysiikka”, tiedettiin humpuukiksi jo 30-luvulla, niin miten nykyään kansantalouden edistäminen (muiden kansojen kustannuksella, eikö vain?) huipputieteen avulla on poliittisesti täysin oikeaoppista ja älykkään oloista? Jos tiede on totuuden etsimistä, uteliaisuutta maailmasta ja olemisesta, niin toki se hyödyttää kaikkia kansoja yhtä lailla. Ergo: kansallista etua ajava huipputiede on jotakin muuta kuin tiedettä. Mitä?
Toisenlaisen hyytävän analogian esittää nuoremman polven historioitsija Adam Tooze uudessa kirjassaan “The Wages of Destruction. The Making & Breaking of the Nazi Economy.” Hänen mukaansa Hitler näki Britannian ja Yhdysvaltojen saavuttaneen kohtuuttoman etumatkan Saksaan ja muihin verrattuna valtaamalla suuria maa-alueita ja tuhoamalla niiden alkuperäisasukkaat. Hitler ajatteli, ettei kahta kolmannetta: Saksa valtaa itää niin pitkälle kuin pystyy ja näännyttää sen asukkaat nälkään.
Homman nimi oli “public-private partnership”. Valtio ja yrityselämä osallistuivat yhteistalkoisiin. Kansa oli tyytyväistä, kun talous vihdoinkin koheni. Kasvu oli yli kymmenen prosenttia vuosittain vielä 40-luvun alkupuolella. Vastaavaan ei ole pystynyt mikään valtio ennen eikä jälkeen. Paitsi nykyinen Kiina, joka vannoo saman mallin nimiin. Valtio takaa työrauhan ja kuuliaisen työvoiman, yritykset puolestaan markkinadynamismin ja voiton logiikan.
Kaikki toimi hyvin. Saksan huipputiede ja teknologia pystyivät ottamaan niukoista resursseista kaiken irti. Britannia ja Yhdysvallat jäivät hetkellisesti jälkeen niin teräksen, tankkien kuin lentokoneidenkin tuotannossa, vaikka niiden raaka-ainevarat ja työvoima olivat musertavan paljon suuremmat.
Varsinaisen yllätyksen tarjoili Stalin. Juuri kun kaiken piti olla selvää ja Bakun öljy häämötti, Uralin takaiset tehtaat sylkivät sylkemistään ei ainoastaan enemmän vaan myös parempia sotakoneita kuin Saksalla oli tarjota. Neuvosto-Venäjä oli tehnyt tieteellis-teknologisen teollistumishypyn ilman että kukaan huomasi ja vielä Saksaa nopeammin. Sen jälkeen kaikki oli selvää ja Hitlerinkin ainut toivo kylmän sodan alkaminen kuumana ennen kuin Berliini tulee vallatuksi.
Ai niin, tiede kansallisen edun ja tieteellis-teknologisen innovaation palveluksessa, mitäs se olikaan? Hyvä, huono, renki, isäntä?
***
Julkaistu Aikalaisessa, 1/2008.
