[Julkaistu Aikalainen 6/2008]
Derrick Jensen on amerikkalainen ympäristöaktivisti, matkasaarnaaja ja
kirjailija. Kaksiniteisessä kirjassaan Endgame (2006) hän latelee
madonluvut teollistuneelle ja kaupungistuneelle yhteiskunnalle.
Sivilisaatio ei Jensenin mukaan edes periaatteessa voi olla ekologisesti
kestävä, koska se perustuu uusiutumattomien raaka-aineiden käyttämiseen
paikalla (jäljelle jää kuoppa ja täytyy muuttaa muualle) tai tuontiin
(tarvitaan väkivaltaa, koska kauppa ei takaa välttämättömiä resursseja).
Toisin kuin Linkola, Jensen ei aloita saarnaansa luonnon tuhosta, vaan
ihmisen sisäisestä maisemasta. Rasismi, sukupuolinen epätasa-arvo,
väkivaltaiset kodit ja niin edelleen ovat paitsi ympäristötuhon kuva,
myös sen suuri osa. Jensenin mukaan on selvää, että elämme kaikkien
aikojen tuhoisimmassa kulttuurissa ja polttavin kysymys kuuluu, mitä
aiomme asialle tehdä. Hän ei kavahda puhumasta väkivallastakaan ja
vitsailee luennoillaan FBI:n agenttien kustannuksella, joita olettaa
yleisössä olevan.
Kun Jensen pakotetaan vastaamaan kysymykseen, mitä pitäisi saada
tilalle, hän vastaa, että ihmisten pitäisi elää siten, että he vuosi
vuodelta rikastavat elinympäristöään kaikkien mahdollisten muiden lajien
kannalta. Inkkareista innostunut ja inkkareiden mailla asuva Jensen
uskoo, että eläimet, mukaan lukien ihmiset, voivat syödä toisia eläimiä,
sillä ehdolla, että samalla ottavat vastuun tuon toisen eläimen yhteisön
säilymisestä ja rikastumisesta. Periaate voidaan yleistää: ihminen voi
elää planeetalla, jos planeetta on sen vuoksi muidenkin luotujen
kannalta parempi ja miellyttävämpi paikka.
William McDonough on pohjois-amerikkalainen ympäristöaktivisti,
matkasaarnaaja ja arkkitehti. Hän on työskennellyt suuryrityksille kuten
Nike, Gap ja Ford. Ehkä kuuluisin hänen töistään on jo Henry Fordin
rakentaman valtaisan River Rouge-tehdasalueen uudistaminen. Nykyään
tehtaiden katolla kasvaa maksaruohoa ja juoksee tyllejä. Ford laskee
säästävänsä 35 miljoonaan dollaria vuodessa sadeveden puhdistuskuluissa,
katon korjauskuluissa ja katon eristämisessä.
Suurimmat hankkeet McDonoughilla on meneillään Kiinassa, jonne hän on
suunnitellut kokonaisia ekologisia mallikaupunkeja, pienemmistä kylistä
puhumattakaan. Hän on vakuuttanut niin yritysjohtajia kuin
poliitikkojakin ekologisen rakentamisen ja suunnittelun kannatavuudesta.
Tavoitteena ei ole vähempi saaste tai pienempi kulutus, vaan kaiken
saasteen ja jätteen muodostumisen lopettaminen, mielummin niin, että
käytöstä poistuessaan esineet rikastavat ympäristöään.
McDonoughin kirjassaan Cradle to Cradle (2002) esittämä ajatus on
simppeli: talot, autot, matot ja muut esineet pitäisi suunnitella niin,
että ne voi rikkoutumisen jälkeen vaikka syödä. Suunnitteluperiaate on
kehdosta kehtoon, ei kehdosta hautaan saati sitten kaatopaikalle.
McDonough kertoo ajatuksensa motivaationa olevan halun tehdä planeetasta
vuosi vuodelta parempi kaikkien lajien lapsille ja poikasille.
