eli huomioita viime vuosisadan metsäsuhteen heikkouksista, julkaistu Elonkehässä 3/2013:
Kokemus ihmistä suuremmasta ja lohdullisesta pyhyydestä liittyy länsi-siperialaisella Suomenniemellä usein luontoon yleensä ja erityisesti metsään. Kokemus on monille tuttu, itsestäänselvä ja eräässä mielessä yleisesti hyväksyttykin. Silti sillä ei ole muotoa, joka olisi pystynyt merkittävällä tavalla estämään metsien tuhoutumista ja pyhyyden kokemuksen katoamista. Kuten esimerkiksi Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon teos Metsänhoidollisia toimenpiteitä (2009) havainnollisesti kertoo, metsän pyhyyden kokemuksesta huolimatta suomalaiset ovat pääosin pullikoimatta – osin halukkaasti, toisinaan pitkin hampain – osallistuneet metsiensä tuhoamiseen ja kärsineet henkisyytensä menettämisen hiljaisuudessa. Tämä on yksi hämmentävä metsien pyhyyden piirre: miten helpolla siitä on sittenkin nöyrrytty luopumaan. Kärsitään itsekseen, ollaan mykkiä, nuollaan haavat, tyydytään vähään – metsien ja niiden pyhyyden säilymisen kannalta tämä piirre on voinut olla kielteinen, mutta kenties juuri näennäisessä ristiriitaisuudessaan se samalla osoittaa metsäkokemuksen juuriin. Kivulias metsäkokemus on ikään kuin haamusärkyä, tuskaa sielu-ruumiin osassa, joka on jo amputoitu pois.
Post a Comment