Pekka Toikka on kirjoittanut Karhun nimestä perusteellisen, ymmärtävän ja tarkkanäköisen arvion kiiltomato.net’tiin. Enpä olisi osannut kuvitellakaan parempaa kritiikkiä. Syvä kumarrus ja kiitos. Olen samaa mieltä käytännöllisesti katsoen kaikesta. Toikka löytää esimerkiksi suurimman kipupisteen:
On herännyt myös joukko kysymyksiä. Vadèn ei esimerkiksi kommentoi sitä, voimmeko keksiä uusia nimiä karhulle, siis uudistaa luontokokemustamme, jollei meillä maaseutua tyhjentävillä kaupunkilaisilla ole mitään elävää suhdetta karhuun tai luontoon? Pidän tätä ongelmallisena, koska hän kuitenkin pyrkii luomaan tilaa kokemuksiin ja elämäntapaan nojaavalle ja sille tilivelvolliselle ajattelulle.
En kommentoi, kun en oikein osaa. Vastaus olisi, että emme voi keksiä, mutta voimmepa kuitenkin. Tätä voisi pyörittää vielä sata sivua lisää, mutta ei se siitä kummenisi. Jonkinlaisen nimen annamme joka tapauksessa, mutta liian kapealla luontokokemuksella nimi on tuuleen puhumista. Maaseudun tyhjentäminen on myös luontokokemusta.
Vain yksi asia Toikan arviossa hiertää. Vanha peikko, alkuperäisyys ja puhtaus:
Pyyntikulttuurissa oli luonto alkuperäinen, koskematon, metsästävälle ihmiselle sekä välttämättömyys että uhka. Taakse historiaan aukeava peruskysymys kuuluu: voiko kadonnutta paikallista kulttuuria ajatella muuna kuin historiallisena kuriositeettina.
Eikun luonto ei ollut alkuperäinen eikä koskematon; tai tarkemmin, kadonnutta paikallista kulttuuria ei voi ajatella muuten kuin epäpuhtaana ja sekoittuneena. Luonto nyt voi olla mitä haluaa. Mutta: alkuperän etsintä kadottaa.
One Comment
kersh kersh keenja
Post a Comment