Kilpi-kirjallisuuviikko Kustavissa on yksi niistä Suomen kesän tapahtumista, joissa en ole käynyt, vaikka pitäisi. No, tänä kesänä tuo muuttunee, ei vähiten koska olin mukana ideoimassa teemaa “Suomalaisuuden juuret.” Kuten Turun Sanomat kertoo eilisestä ohjelman julkistustilaisuudesta raportoidessaan, ohjelmassa on luentoja, retkiä, pitoja, talonpoikaispurjehdusta, teatteria, oopperaa, kasvien tunnistusta; kaiken kaikkiaan mainion monipuolinen ohjelma.
Kilpi oli monella tavalla eurooppalaisuuden ja suomalaisuuden rajalla:
– Volter Kilpi käsitteli omana aikanaan identiteetin ja kirjallisuuden kysymystä sekä Suomen paikkaa Euroopassa ja Euroopan paikkaa Suomessa.
Nämä kysymykset ovat tällä hetkellä hyvin akuutteja monien suomensukuisten kansojen – kuten marilaisten ja saamelaisten – keskuudessa, kirjallisuusviikon teeman kehittelyyn osallistunut filosofi Tere Vadén perustelee.
Eilen vasta tajusin, että Kilven kirjoittajanuralta löytyy ehkä jopa kolme erilaista vastausta kysymykseen Suomen ja suomen ja Euroopan suhteista.
Ensimmäinen vastaus on ns. nuoruudeteosten (Bathseba, Antinous) muoto, jossa yleisinhimilliset (tai paremminkin yleiseurooppalaiset) aiheet ja teemat saavat Kilveltä nietzscheläis-myöntävän käsittelyn jollakin tapaa yli-idealisoidulla mutta raivokkaasti vellovalla runo-suomella. Ajatuksena on tehdä yleiseurooppalaista kirjallisuutta suomeksi, ikään kuin asiassa ei olisi muuta ongelmaa kuin suomen kehittäminen runouden ilmaisuun.
Toinen ratkaisu on Kansallisten itsetutkiskelujen tapa ulkoistaa S/suomen sisäinen ristiriita kiistaksi valkoisen talonpoikais-saksalaisen länsi-Suomen ja punaisen irtolais-ranskalaisen itä-Suomen välille. Itsensä Kilpi asettaa tiukasti Raamatun länsi-suomennoksen ja Kiven länsimurteen perilliseksi, sekä kustavilaisen rannikko-porvari-germaanisuuden jatkajaksi. Itäsuomalaisuudet hän haluaa kokonaan juurittavaksi tai vähintäänkin kuriin kasvatettaviksi. Näin S/suomi pääsisi eurooppalais-germaanisen hengen aitoon yhteyteen. Hiukan epäröintiä ilmenee siinä, että Kilpi uumoilee, että saattaa olla välttämätöntä esittää suomalainen kulttuuri ruotsiksi, jotta se euroopalle maistuisi. Ehkä S/suomi ei olekaan riittävän germaaninen?
Kolmas ratkaisu on Saaristosarjan suomi, joka on edelleen tarkoitettu suureksi eurooppalaiseksi kirjallisuudeksi, mutta jota Kilven yllätykseksi on mahdotonta kääntää. Vaikka aihe on edelleen Kustavin kauppaporvaristo, eksyy paitsi kieleen myös teemoihin epä-eurooppalaisuuksia. Vai eikö Kirkolle-teoksen aviottoman lapsen äidin kapinassa tai Pitäjän pienempien laiskuri-isäntien oblomovilaisuudessa ole jotakin itäsuomalaista? Kilpi ei halua mutta ajautuu oman S/suomi-ideaalinsa ulkopuolelle tai rajalle.
Dialketisesti sanottuna, jos Eurooppa ja eurooppalainen suuri kirjallisuus oli Kilven – kuten monien muidenkin hänen sukupolvensa kirjailijoiden päämäärä – esittäytyi kehittymätön ja metsäläinen suomi jonkinlaisena eurooppalaisuuden negaationa. Ristiriidan ylittääkseen Kilpi koetti sulauttaa eurooppalaisuuden ja suomen runolliseksi synteesiksi, kolmella eri tavalla: suoraan, eristämällä ristiriidan aiheuttajan ja kehittämällä uutta suomea. Ehkä puuttumaan jäi hegeliläinen negaation negaatio, jossa ristiriita euroopan ja suomen välillä olisi nähty jo euroopan itsensä ominaisuutena.
Oliko Gulliverissa tapahtumassa jotakin uutta?
