Männyn kylki on parhaimmillaan lähes metafyysisen hieno, vai oliko se nyt subliimi. Gallén-Kallelan kevättalviset oranssit ovat hyvä esimerkki, Tampereen taidemuseon Akseli ja nuori Suomi -näyttelyssä niitä on monta. Voi olla niin, että postmodernille kyynisyydelle G-Kn kansallisromantiikka ja patetia ovat liian siirappisia ja itsensä vakavastiottavia, vaikka Janne Gallén-Kallela-Sirén on tehnyt sekä näyttelyssä että kirjassaan “Palaan jalanjäljilleni” parhaansa osoittaakseen myös G-Kn ei-kanonisoituja puolia ja kanonisoitujenkin maalausten jännitteitä. Mikä kaari: kaikkein jykevimmästä ja yritteliäimmästä kansallismielisyydestä kyyniseen luovuttamiseen ja hällävälismiin alle sadassa vuodessa. Voi olla jonkinlainen ennätys. Vai onko olemassa nykypoliittista positiota, joka voisi yhtä aikaa olla olematta pseudo-militaristinen, krypto-nationalistinen ja muuten vaan tavanomaisen taantumuksellinen ja silti ottaa suomalaisten kulttuurien ja elämäntapojen kysymykset vakavasti?
Näyttely on kerrassaan loistelias. Ainut pieni puute on, että “Ihminen ja eläin” teeman teoksia (tiedättehän; Akka ja kissa, Poika ja varis ja niin edelleen, niitä on paljon) ei ollut esillä. Miksi G-K maalasi näitä, ihmisen ikää ja sukupuolta ja eläinlajia varioiden?
Post a Comment