Vuonna 2011 Suomen kauppatase kääntyi ensimmäistä kertaa vuoden 1990 jälkeen ja samalla ensi kertaa euroaikana alijäämäiseksi. Alijäämä oli 3,6 miljardia euroa – reaaliarvoltaan samaa luokkaa kuin öljykriisin aikaan 1974–75. Notkahdukseen on monia syitä. Tulopuolella viennin arvoa laskivat finanssikriisin aiheuttama kaupan hiipuminen Euroopassa, poisjääneet risteilijäkaupat, Nokian vähittäinen alasajo ja niin edelleen. Menopuolella puolestaan on yksi syy ylitse muiden: öljy ja öljyn hintaan sidottu maakaasu. Näin Tullihallituksen tiedote: ”Öljy ja koneet vetivät tuonnin 16 prosentin kasvuun, […] energiatuotteiden tuonti kasvoi vuonna 2011 38%”.
Öljyn maailmanmarkkinahinta on 2000-luvulla karkeasti ottaen viisinkertaistunut, 20 dollarista tynnyriltä 100 dollariin. Suomeen öljy tulee miltei yksinomaan Venäjältä, yli 90 prosenttia noin kahdensadantuhannen öljytynnyrin päiväkulutuksesta tuodaan idästä. Kymmenen dollarin hinnannousu tietää Suomelle vuositasolla 0,73 miljardin lisäkustannuksia tuontiin, joten 3,6 miljardin alijäämä kuittaantuu 50 dollarin hinnannousulla. Toisin sanoen jos öljyn hinta vuonna 2011 olisi ollut 50 dollaria (mikä silti olisi ollut yli tuplasti korkeampi hinta kuin 2000-luvun alkupuolella) eikä 100 dollaria tynnyriltä, kauppatase olisi ollut tasapainossa.
Kummallinen seikka on näiden Venäjälle valuvien miljardien kiinnostamattomuus julkisen keskustelun kannalta. Esimerkiksi Kreikan I tukipaketin miljardeista (pääministerin mukaan summa on 1,5 miljardia) on poliittista ja taloudellista keskustelua käyty paljon enemmän. Näin vaikka Venäjälle öljystä maksetaan miljardeja joka vuosi ja siten summa kohoaa nopeasti paljon Kreikka-kuluja korkeammaksi.
Ongelma ei tietenkään koske vain Suomea, vaan kaikkia tuontienergian varassa toimivia maita. Sattumaa tai ei, Euroopassa öljyriippuvaisimpia ovat Kreikka, Irlanti, Portugali, Espanja ja Italia. Sen paremmin Suomi kuin PIIGS-maatkaan eivät mitenkään pysty tasoittamaan alijäämäänsä, jos öljyn hinta nousee vielä vaikkapa 150 dollariin tynnyriltä, korkeammista lukemista puhumattakaan. Viennin lisääminen auttaa vain osittain. Esimerkiksi Angry Birds-pelin tuottaneen Rovion liikevoitto vuonna 2011 oli 48 miljoonaa. Jos ajatellaan kaiken sen tulleen vientituloina, tarvittaisiin öljyn hinnan kallistumista 10 dollarilla korvaamaan noin 15 Rovion kaltaista yritystä ja öljyn 2000-luvun kallistumista paikkaamaan 120 Roviota.
Vähintään kummallista on myös, että kun NordStream kertoi suunnittelevansa uutta kaasuputkea Itämeren pohjaan, ulkoministeri Tuomioja kiirehti toteamaan, että putket eivät ole turvallisuuspolitiinen kysymys. Venäjä on kuitenkin aivan lähivuosina käyttänyt kaasun toimitusten katkaisemista poliittisen painostuksen välineenä. Suoran painostuksen lisäksi ongelmana on laajempi energiapoliittinen “suomettuminen”: kuten vuonna 2010 nettiin vuotanut Saksan puolustusvoimille teetetty öljyhuippu-raportti toteaa, saksalaisten poliitikkojen on vähennettävä Venäjän ihmisoikeuspolitiikan arvostelua energiariippuvuuden takia. Miten sitten lienee suomalaisten poliitikkojen laita?
Tampereella maakaasun käyttö on auttanut vähentämään hiilidioksipäästöjä, mutta samalla lisännyt energian tuontia. Tuomioja uskoo energian ostamisen Venäjältä luovan “keskinäistä riippuvuutta”. Tämä “keskinäisyys” on kovin yksisuuntaista, koska Venäjä voi myydä öljynsä ja kaasunsa yhtä hyvin vaikka Kiinaan, mutta Suomi ei voi ostaa fossiilisia polttoaineitaan yhtä hyvin Venezuelasta tai Saudi-Arabiasta (eikä Norjasta, jonka tuotanto laskee usean prosentin vuosivauhtia). Jo nyt on selvää, että ennen kuin tullaan vuoteen 2020, jolloin “Ekotehokas Tampere – ECO2”-hankkeen ansiokkaiden päästövähennysten pitäisi olla voimassa, päästöjen lisäksi energian hinta ja saatavuus ovat merkittäviä ongelmia. Hajautetun ja omavaraisen energian tuotannon eteneminen on liian hidasta ja käsittämättömän tahmeaa, kun sitä puoltavat niin taloudelliset, ekologiset kuin nyt jo vanhanaikaisesti sanottuna isänmaallisetkin syyt.
