NuVatsia

Alustus Vihreän Elämänsuojelun Liiton seminaarissa Oulussa 28.11.2009.

Teksti perustuu nauhalta purettuun suusanalliseen esitykseen.

Julkaistu Elonkehä 11-12, 2009. Kiitokset Jussi Siveniukselle.

***

Valitsin alustuksen otsikon sillä perusteella, että haluaisin sanoa jotakin ympäristövallankumouksesta, koska sellainen tässä nyt selkeästi tarvitaan, tai ehkä on rehellisempää sanoa että halutaan. Ainakin minä ja monet muut haluavat. Ja ympäristövallankumoukseen ja sen tekemiseen liittyy erilaisia monimutkaisuuksia, ongelmia ja kysymyksiä.
Ennen kuin pääsen sanomaan ne pari asiaa, mitkä haluaisin siitä sanoa, minun täytyy sanoa paljon kaikenlaista. Ja koska täytyy sanoa niin paljon, tiivistän sen tällaisen sadun tai metaforan muotoon. Että saa sanottua lyhyessä ajassa paljon, kannattaa kertoa satu tai vertauskuva.
Vertauskuva menee näin: kuvitellaan kolme samankeskistä ympyrää. Ne voisivat olla talo, talon ympärillä pihapiiri, ja pihapiirin ympärillä metsä. Metsän keskellä on piha, ja pihan keskellä talo. Jossain yhteyksissä tämän metaforan voi kääntää myös niin että se on meri, ja talo ja saari. Olennainen asia tässä on, että nämä kolme eri aluetta ovat eri kokemuksen alueita ja eri kielten alueita, ehkä myös eri mielen alueita.
Talo tietenkin on ihmiselle tutuin paikka, minkä ihminen on tehnyt itselleen omaa mukavuuttaan ja omaa turvallisuuttaan varten. Siellä kaikki on tietyssä mielessä ihmisen määräämällä paikalla, kaikki on paikoillaan, asioille ylipäätään on paikka, kaikki voi olla paikoillaan, hyllyillään siellä talossa. Se on joka tapauksessa järjestetty järjen mukaan, vieläpä taloudellisen järjen mukaan. Tässä on sellainen hauska sattuma, että kreikan kielen talous, tulee sanasta oikos, talo, ja suomen talous tulee sanasta talo, ne rimmaa hyvin yhteen.
Pihamaa taas on vähän hankalampi paikka ihmiselle ja ihmisen toiminnalle sikäli, että hoitamattomana se ruohottuu ja näivettyy, polut kasvavat umpeen. Sitä täytyy raivata, sitä täytyy kultivoida, pihamaata täytyy koko ajan sivistää ja viljellä, jotta se pysyy ihmisten tarkoitusten mukaisessa kunnossa. Pihamaalla on jonkunlainen kamppailu meneillään koko ajan ihmisen ja ei-ihmisen välillä.
Pihamaan ympärillä on vaikkapa se metsä, joka taas on kokonaan ihmisvieras, siinä mielessä että se ei tarvitse ihmistä. Pihamaa tarvitsee ihmistä, talo tarvitsee ihmistä, mutta metsä ei missään mielessä tarvitse ihmistä. Se pärjää kyllä ihan hyvin ja varmaan paremminkin ilman ihmistä. Se ei noudata ihmisen tarkoitusperiä eikä lakeja, eikä välttämättä edes omia lakejaan, se tekee ihan mitä sitä huvittaa.
Niin kuin väitin, näitä kolmea ympyrää vastaavat myös kokemuksen tai kielen alueet. Talo on olemassa ihmisessä ja kielessä ja kulttuurissa. Jos taloa ajattelee kielenä, niin se on kieli jossa sanat osuvat kohteisiinsa ja tarkoittavat jotain, ja pystyvät viittaamaan täsmällisesti, ja jossa kieltä pystytään käyttämään matemaattisesti tai loogisesti siten että asioista ja lauseista ja määritelmistä seuraa toisia asioita ja niin edelleen. Tieteen kieli ehkä kaikkein tunnusomaisimmin edustaa talon kieltä.
Pihallakin voidaan puhua ja on syytäkin puhua, siellä neuvotaan ja neuvotellaan siitä mitä tehdään seuraavaksi, mitä pitää tehdä ja niin edelleen, mutta tilanne on jo vähän hankalampi. Ensinnäkin koska toisin kuin talossa, pihalla välttämättä kaikille asioille ei ole enää nimiä, tai ei ole yksiselitteisiä paikkoja. Voi tulla tuulenpuuska ja viedä sanat mennessään niin että ei kuulukaan, ja siellä voi kuulla kaikenlaisia muitakin ääniä kuin ihmisääniä. Kommunikointi, asioiden välittäminen ei ole enää ihan niin selkeätä kuin talossa.
Jos sitä ajattelee kielenä tai kokemuksena, niin se vertautuu johonkin sellaiseen, mitä joku filosofi, esimerkiksi Wittgenstein, sanoo kielipeleistä, tai psykologi Freud sanoo kielen luonteesta. Se on siis kieltä kamppailuna, jossa koko ajan haetaan merkitystä tai merkitysten pysyvyyttä, mutta samaan aikaan merkitykset tai merkitysten pysyvyydet ovat uhassa ja vaarassa ja liukenemassa pois, häviämässä, rapistumassa. Ne eivät ole turvassa eivätkä pysyviä sillä tavalla kuin talossa.
Lopuksi kolmas kokemuksen ja kielen alue, metsä. On erinomaisen tärkeätä huomata että metsä, vaikka on ihmisestä ja kulttuurista riippumaton, niin se ei missään tapauksessa ole mykkä tai kieletön. Metsällä on myös oma kieli, ja metsällä on myös oma kokemuksen lajinsa.
Nyt voisi kutsua erilaisia todistajia todistamaan tämän väitteen puolesta. Selkein tapaus olisi varmaan erilaiset runoilijat ja taiteellisen kielen esimerkit, vaikkapa Aleksis Kivi.
Kun Kivi kirjoittaa ensimmäistä suomenkielistä romaania, niin romaanin keskellä on metsä, siis Impivaara. Romaani alkaa kyliltä, mutta sitten veljekset päättävät paeta Impivaaraan ja loppujen lopuksi he tulevat sieltä takaisin. Mutta tietyssä mielessä kaikki kokemuksellisesti merkityksellinen, se niiden veljesten kehitystarina, se niitten kokemuksessa ja maailmassa, niitten elämässä, mitä tapahtuu, se tapahtuu siellä metsässä. Ja se ei tapahdu kielen ulkopuolella tai kokemuksen ulkopuolella, veljesten elämä Impivaarassa ei todellakaan ole mykkää, vaan pikemminkin juuri siellä Impivaarassa he oikeastaan vasta puhkeavat lauluun, runoilemaan ja kertomaan erätarinoita ja eräkertomuksia. Sitähän siellä Impivaarassa nimenomaan tapahtuu, mikä on jossain määrin hämmästyttävää. Tai minusta ainakin on hämmästyttävää, että ketään ei hämmästytä tämä asia. Miten voi olla, että nämä veljekset pakenevat nimenomaan metsään puhumaan ja laulamaan ja kehittymään ihmisinä. Se on aika jännä juttu.
Siinä välähtivät jo nämä erätarinat. Eräkirjallisuus voisi olla toinen todistaja tässä yhteydessä. Suomalaiseen kirjallisuuteen sisältyy tällainen haara kuin eräkirjallisuus, joka koskee metsäkokemusta ja on aika erikoislaatuinen kirjallisuuden laji, mitä ei välttämättä tällaisissa niin kutsutuissa sivistyskielissä samalla tavalla esiinny.
Kolmas todistaja, jos haluaisi oikein ison niitin heittää, voisi olla Kalevala. Kalevalahan kanssa korostaa, että ikään kuin pimeämpi, pohjoisempi, synkempi, arvaamattomampi, villimpi elämänmuoto, jota Pohjola nimenomaan edustaa, se on myös näiden loitsujen ja runojen suhteen mahtavampi kuin tämä Kaleva. Niin kuin tiedetään niin aina kun Väinämöiselle tulee pula, niin hän menee hakemaan Pohjolan emännältä niitä sanoja ja loitsuja. Sille paikalle ei itse asiassa taida olla nimeä, missä ne Väinämöisen porukat asuu, jollei sitä sitten kutsu Kalevaksi tai Kalevalaksi. Sillä maanviljelyspaikalla ei ole nimeä, mutta ne ovat koko ajan suhteessa tähän metsäläisporukkaan, Pohjolaan, joka ei todellakaan ole mitenkään kieletön tai mieletön.
Niin, metsällä siis on kieli ja metsällä on merkitykset. Ei ole pelkästään niin, että metsällä on kieli ja kokemukset ja merkitykset, vaan vielä rajumminkin niin, että nämä metsän merkitykset, metsän kieli ovat ensisijaisia verrattuna pihan ja talon kieleen.
On aika yksinkertaista osoittaa, että talo ja kaupunki ovat aineellisesti riippuvaisia metsästä. Sehän on ihan itsestään selvää, ei kai sitä tarvitse edes käsitellä. Kaupunki ei tule toimeen omillaan, vaan kaupungin on saatava ruokansa ja energiansa kaupungin ulkopuolelta. Sikäli kaupunki aina perustuu rakenteelliseen väkivaltaan, samalla tavalla kuin talo tietysti aina perustuu pohjimmiltaan viime kädessä siihen, että resurssit sinne taloon tulevat talon ulkopuolelta. Eli aineellisesti talo on riippuvainen pihasta ja metsästä, eikä toisinpäin.
Mutta sama pätee myös suhteessa henkisiin asioihin, suhteessa merkitykseen, suhteessa elämän tarkoitukseen ja merkitykseen. Talo ei ole myöskään niiden suhteen omavarainen, vaan ollakseen olemassa se tarvitsee pihan kielen. Ja jotta pihan kieli voi olla olemassa, se tarvitsee metsän kielen ja metsän kokemuksen. Eli tässä mielessä luonto ei ole ihan tasa-arvoinen eikä demokraattinen tai reilu, niin että nämä kolme kielen ja kokemuksen aluetta olisivat ikään kuin samalla viivalla, vaan niillä on ihan selvä riippuvuusjärjestys siten, että metsän kieli ja kokemus ovat ensisijaisia verrattuna pihaan, joka on sitten taas ensisijainen verrattuna taloon.
Yksi seikka mikä viittaa tähän selvästi on, että jos ajatellaan tällaista kulutusyhteiskuntaa tai kapitalistista yhteiskuntaa, niin kaikki se tavarantuotanto ja tavaroiden ostelu ja muu, niin kaikkihan tietävät ihan ilmiselvästi ettei siihen ole mitään aineellista syytä. Ei kukaan aineellisesti ottaen tarvitse kolmatta autoa tai neljättä tietokonetta tai mitä nyt sitten ovat milloinkin tarvitsevinaan, vaan niitä tarvitaan nimenomaan henkisesti. Merkitystyhjiötä täyttämään näihin aineellisiin tavaroihin mainostuksen ja muun avulla liitetään henkisiä arvoja niin, että niitä ostaessa kuvitellaan saatavan näitä merkityksiä, ja varmaan jossain mielessä saadaankin. Olennainen on se ostamisen hetki, ei enää se käyttämisen hetki, vaan nimenomaan hetki jolloin oletetusti ne merkitykset jotka siihen tavaraan liittyvät, tulevat minulle tai tulevat osaksi elämääni.
Eli jopa tämä kulutuskulttuuri tai kapitalismi osoittavat merkitysten ensisijaisuuden tai sen, että merkityksissään se talo, talous, kaupunki on riippuvainen jostain itsensä ulkopuolisesta, jostain joka on vanhempaa, primitiivisempää, alkukantaisempaa. Näinhän meidän täytyy toki naturalisteinakin ajatella, että aina myöhempi, kehittyneempi, täsmällisempi, sofistikoituneempi niin kuin talon kieli on riippuvainen jostain vanhemmasta, primitiivisemmästä, alkukantaisemmasta.
Mutta tätä ei pidä ymmärtää sillä tavalla väärin, että metsän kieli olisi pelkästään alkukantaista tai primitiivistä mörähtelyä tai lasten kieltä. Juuri esimerkiksi sen tyyppinen kieli, kokemus kuin mitä Kalevalan kieli ja suullinen perinne ylipäätään ovat, saattaa vaatia hyvinkin pitkää harjoittelua, vuosikausien harjoittelua että semmoista saattaa osata. Se ei missään nimessä ole lapsellista tai naiivia tai helppoa siinä mielessä.
Siinä oli se satu tai vertauskuva. Ja nyt sitten seurauksiin, tai joihinkin huomioihin tähän liittyen. Tuossa edellisessä [Eero Paloheimon] esitelmässä tuli se ajatus, että ei pidä syyttää teknologiaa vaan ihmistä, ja että teknologia on ihmiskunnan ominaisuus tai piirre, jota ihmiskunta ei täysin hallitse, mutta joka luonnehtii jotenkin ihmiskunnan olemista. Haluaisin esittää sellaisen täsmennyksen, että itse asiassa ei pidä syyttää ihmiskuntaa, vaan eurooppalaista ihmistä, eurooppalaista järkeä. Koska ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa että kaikki tai koko ihmiskunta olisivat jotenkin sotkeutuneet teknologiaan. On olemassa paikalliskulttuureja, voidaan ehkä sanoa lainausmerkeissä alkuperäiskulttuureja, jotka ovat onnistuneet elämään ympäristön kanssa suhteellisen siivosti tuhansia vuosia ilman, että olisivat kehittäneet sen tapaista teknologiaa kuin mitä meillä on olemassa. Ja oikeastaan olisi pakko tehdä erottelu kivikirveen ja tietokoneen välille sillä tavalla, että ne eivät ole samalla jatkumolla, vaikka ne jossain mielessä ovatkin juuri ihmisen lihasten laajennusta. Mutta sillä miten vaikkapa jotkut aboriginaalit käyttävät työkaluja ja miten me käytämme työkaluja on laadullinen ero, ja se laadullinen ero tulee juuri siitä, mihin kokemukselliseen ja kulttuuriseen maailmaan ne liittyvät.
Tästä meillä suomalaisilla pitäisi olla erinomaisen hyvä käsitys ja kokemus, koska suomalaisuuden synty nimenomaan on kertomus teknologisesta rappiosta. Siis joskus aikoinaan suomalaiset ovat eläneet tällaisen paikallis- tai alkuperäiskulttuurin tavalla jonkinlaisessa metsästäjä-keräilijä-taloudessa vielä johonkin eräkulttuurikauteen saakka. Jos vertailee eurooppalaisessa mittakaavassa, niin aika pitkälle näinä kristillisinä vuosisatoinakin suomalaisuus on edustanut tällaista suhteellisen hyvin luonnon kanssa tasapainossa olevaa taloutta. Mutta sitten onnistuneen kolonialisoinnin seurauksena suomalaiset ovat teknologisoituneet ja menettäneet sen alkuperäisen metsäkulttuurin, yhteyden niihin välineisiin.
Tämä on erityisen silmiinpistävää siinä mielessä, että tällä samalla alueella on koko ajan asunut toinen kulttuuri, joka on hyvin lähellä ja samantapainen, eli saamelainen kulttuuri. Ja siitä huolimatta että suomalainen kulttuuri on koko ajan teknologisoituessaan ajanut sitä heidän kulttuuriaan ahtaammalle, niin että loppujen lopuksi se keräily- ja metsästystalous on tullut talousmuotona mahdottomaksi, niin saamelainen kulttuuri on onnistunut kehittämään toisen, edelleen luonnon kanssa tasapainossa pysyvän elinkeinomuodon eli poronhoitotalouden.
Jos tällä tavalla verrataan, niin saamelaiset ovat onnistuneet kehittämään tällaisen paikallisen, luonnon kanssa tasapainossa aika siivosti pysyvän kulttuurin kaksi kertaa, ja suomalaiset ovat onnistuneet menettämään sen yhden kerran. Eli saamelaiset johtavat suhteessa teknologiaan kaksi vastaan miinus yksi, tai onko se sitten 3-0 jos se lasketaan yhteen.
Se mikä pitää teknologian kurissa, esimerkiksi siinä vanhassa elinkeinossa tai elämänmuodossa mitä suomalaisilla ehkä on ollut, tai mitä saamelaisilla ehkä on ollut, niin se on juuri elämänmuodon kokonaisuus, se mitä kutsutaan kalevalaisella nimellä synnyt. Se mitä Väinämöinen tietää on syntytietoa, joka kuvaa sitä mitkä asiat koostavat sen ykseyden, että kulttuuri on vielä tunnistettavasti se nimenomainen kulttuuri tai se nimenomainen elämänmuoto.
Mutta se on menetetty. Yksi ihan keskeinen sen menetyksen tekijä on tämä eurooppalainen järki, joka lupasi edistystä ja kehitystä ja tämän tyyppisiä asioita. Voisi sanoa että järki on niin kuin jäävuori, josta näkyy se yksi yhdeksäsosa, ja siitä suurin osa on jossain peitossa, se on sitä metsää ja merta. Ja sen takia joskus niillä merialueilla joissa jäävuoria on, voi nähdä sellaisen hämmästyttävän ilmiön että jäävuori liikkuu vastatuuleen. Se tulee päin.
Ja minun mielestäni tällaiset kysymykset esimerkiksi siitä, että olisi pitänyt sata vuotta sitten jo siirtyä miettimään näitä materiaalivirtoja ja sata vuotta sitten jo olisi pitänyt miettiä lääketieteen kokonaisuutta, niin nämä ovat järkeen liittyviä eivät mitenkään satunnaisia, vaan välttämättömiä ilmiöitä. Kyse on siitä, että se jäävuori tulee vastaan, se tulee päin, koska se ei liiku siitä voimasta mistä se näyttää liikkuvan vaan se liikkuu jostain muusta voimasta. Jostain syvemmästä ja alkukantaisemmasta voimasta, tai jonkun syvemmän ja alkukantaisemman voiman ohjaamana. Ja siitä minulle tulee tähän ympäristövallankumoukseen liittyen sellainen kaksihaarainen epäilys.
Otetaan ensimmäinen haara. Onko vallankumous kenties sellainen talon asia, joka ei kauhean paljon auta siihen kokonaisuuteen? Se riippuu tietysti siitä mikä se vallankumous on konkreettisesti ottaen. Mutta ainakin sikäli, kuin se on tieteellinen järjen asia, niin pystyykö se siihen mihin se väittää pystyvänsä? Voisi jopa esittää sellaisen brutaalin väitteen, että se joka tieteeseen tarttuu, se tieteeseen hukkuu. Ei ole kovin hyvää esimerkkiä tai mitään kauhean painavaa syytä uskoa, että tieteellinen järki pystyisi ratkaisemaan ne ongelmat mitä tieteellinen järki luo. Totta kai se on teoriassa mahdollista, mutta talon asiana se on jossain määrin heikko verrattuna siihen omaan liikeperustaansa.
Toinen haara epäilyksestä tulee tällaiselta tyypiltä kuin Russell Means, joka on American Indian Movementin eli Amerikan intiaanien itsenäisyystaistelun tai vastarinnan sankareita 60-luvulta lähtien. Hän oli mukana muun muassa 70-luvun alun Wounded Kneen valtauksessa ja on nyt äskettäin ollut mukana, kun Lakota-intiaanit perustivat itsenäisen valtion. Tai siis muka itsenäisen valtion, olivat perustavinaan valtion ja julistautuivat itsenäisiksi Yhdysvalloista siellä Yhdysvaltain keskellä.
Russell Meansilla on vallankumouksellista ajattelua koskien hyvä peukalosääntö, jonka mukaan eurooppalaisia vallankumouksellisia doktriineja tai ajattelua ei pidä arvioida sen mukaan, minkälaisia muutoksia se ehdottaa eurooppalaiseen valtarakenteeseen, vaan sen mukaan minkälaisia seurauksia sillä on alkuperäiskansoille. Se on minusta aika hyvä kriteeri.
Jos ajatellaan tätä paikkaa, aluetta jossa me asumme, siis ei välttämättä tätä valtiota vaan tätä Suomenniemeä tai näitä leveyspiirejä, niin kokemuksellisesti voimakas ympäristövallankumoushan tarkoittaa nyt tässä mielessä sitä, että meidän täytyy ryhtyä tämän paikan alkuperäisasukkaiksi.
Ja alkuperäisasukas ei tässä tietenkään tarkoita jotakin sellaista, joka olisi aina asunut tässä, ikuisesti samalla tavalla. En tiedä onko sellaisia alkuperäisasukkaita ylipäätään olemassakaan. Nythän voisi antropologinen tutkimus esittää jopa, että monet alkuperäiskansat ovat itse asiassa syntyneet niin, että jengi lähtee pakoon kaupungista veroja ja sotaväenottoja. Niin kuin esimerkiksi juuri Pohjola on voinut syntyä siinä ilmiössä, mitä Kalevala kuvaa. Se on aina ollut ikään kuin sivistyksen reuna, jonne on päässyt pakoon vyöryvää eurooppalaista sivistystä.
Vaan siinä mielessä alkuperäiskansaksi, että meillä olisi tämmöinen syntytieto luonnon kokonaisuudesta ja elämäntavasta, jolla pystyy elämään pitkiä aikoja tuhoamatta luontoa.
Jarna Pasanen ja Marko Ulvila ovat tuoreessa Ulkoministeriön kehitysosaston julkaisemassa kirjassa [Sustainable Futures, 2009] jakaneet maapallon väestön kolmeen luokkaan, jotka ovat yksinkertaisesti alikuluttava luokka, siis liian köyhät, sitten ne ihmiset jotka elävät suurin piirtein yhden maapallon resurssien rajoissa, ja sitten ylikuluttava luokka eli ihmiset jotka kuluttavat enemmän kuin mihin maapallolla on resursseja. Nämä eivät tietenkään sijoitu maittain, vaan kaikissa maissa on ihmisiä kaikista näistä kolmesta luokasta.
Kun näitä kolmea luokkaa ajattelee suhteessa ympäristövallankumoukseen sellaisena, että meistä tulee tämän paikan alkuperäiskansaa, niin on taas selvää, että tätä alkuperäiskansaa on jo olemassa. Siis esimerkiksi niin kutsutut peräkammarin pojat, jotka elävät maaseudulla kuluttaen hyvin vähän, osallistuen hyvin vähän, ja tässä keskeinen tärkeä seikka, henkisesti itsenäisesti. He eivät ole elämän tarkoituksen ja merkityksen suhteen riippuvaisia mistään itsensä tai oman elinpiirinsä ulkopuolella.
Suomen teknologisoitumisen tai rappeutumisen tarina on samalla myös tarina siitä, miten Suomesta tulee riippuvainen vieraan kulttuurin merkitysvarannoista, siis eurooppalaisen kulttuurin merkitysvarannoista. Tällainen epäomavaraisuushan on aina sekä henkistä että aineellista yhtä aikaa.
Ja jos näin on, että peräkammarin pojat ja vastaavat ihmisryhmät edustavat sitä ympäristövallankumouksen kärkeä, niin se ympäristövallankumous näyttäytyy ehkä vähän erityyppisenä kuin muuten.