Skip to content

Elämää 50 euron vuosibudjetilla

Lasse Nordlund & Maria Dorff: Elämämme perusteista. Pohdintoja työstä, rahasta ja energiasta omavaraisen elämänkokemuksen valossa. 63 s. Palladium Kirjat 2008.

Hugo Pratt laittaa sarjakuvasankarinsa Corto Maltesen sanomaan, että elämän merkitys ei tule niinkään siitä, mille ihminen sanoo kyllä, vaan siitä, mistä hän kieltäytyy. Tästä voisi kehiä kokonaisen elämänfilosofian, vaikkapa sen havainnon pohjalta, että tuoreiden aivotutkimusten mukaan ihmisellä ei ole vapaata tahtoa, vaan ”vapaa ei” eli mahdollisuus jättää itsestään syntyvät tahtoimpulssit toteuttamatta.

Lasse Nordlund ryhtyi 80-luvulla pohtimaan ja kehittämään täysin omavaraista elämäntapaa Itä-Suomessa, mottonaan ”ei takaisin luontoon, vaan takaisin luolaan”. Nordlundin kääntyminen pois rahan ja kulutuksen maailmasta tapahtui omantunnonsyistä. Usein radikaalien valintojen taustalta löytyy kaipuuta luontoon tai jokin henkinen perinne, uskonto tai lahko. Toki Nordlundin elämässä luonnolla ja henkisyydellä on merkityksensä, kuten kirjoituksista käy ilmi. Sittenkin kaiken juurena on yksinkertaisesti kieltäytyminen: Nordlund ei halua olla mukana niin sanotussa ”normaalissa” elämäntavassa, jossa vastuu suuresta osasta elämää on delegoitu toisille.

Mitä muuta sitten on? Nordlundin tarina on sikälikin omalaatuinen, että hän on opetellut omavaraisen elämän pitkälti yrityksen ja erehdyksen menetelmällä, kokeilemalla. Kulutuksen ja teollisuuden maailma on syönyt kaikki muut elämäntavat niin ontoiksi, että vetäytymällä ottaa ison tehtävän. Vaihtoehtoinen tapa elää pitää rakentaa miltei juurista asti uudestaan.

Elämämme perusteista sisältää kolme tekstiä. Ensimmäinen on pohdiskeleva maailmankatsomuksellinen teksti, jota Nordlund on käyttänyt luentojensa pohjana. Toisena on Maria Dorffin seminaarityöhön perustuva teksti Nordlundin käsityötekniikoista. Kolmas lyhyt teksti esittelee Nordlundin kehittämän ällistyttävän marjojen säilöntämenetelmän. Kirjassa on myös muutamia kuvia, jotka ovat saaneet yksilöllisen tummuuden Palladiumin ihastuttavan vanhan painokoneen teloilta.

Elämämme perusteista on yhtä aikaa sekä esitys omavaraisuuden merkityksestä että empiirinen tutkielma Nordlundin omasta tavasta yhdistää keräily-, kalastus- ja maataloutta. Maailmankuvan pohja on luonnon- ja työnläheinen. Kuinka paljon työtä on tehtävä, jotta saa riittävästi ravintoa työn tekemiseen ja uusiutumiseen? Nordlund huomauttaa, että ihmiskeho on erittäin tehokas työväline. Teknologiaan hän sen sijaan ei luota. Syy on energeettinen: ”Mitä nykyään kutsutaan ’tehokkuudeksi’ kuvaa vain ajankäyttöä: jokainen suomalainen traktoriviljelijä elättää 50 henkeä, mutta se tapahtuu energiapanoksella, joka vastaa 1500 työntekijää peltotöissä.” (s. 13) Tehomaatalouden energiatasapaino saattaa olla jopa negatiiviinen, energiaa kuluu enemmän kuin sitä saadaan. Hiuksianostattava näkökulma, kun muistetaan, että öljyn tuotanto kääntyy laskuun lähiaikoina.

Eri työtapojen tai tavaroiden energiataseita ei ole kovinkaan helppo täsmällisesti laskea, kuten Nordlund toteaa. Mikä kaikki pitäisi laskea esimerkiksi traktoriin mukaan? Kuljetus? Talli? Suunnittelijat? Suunnitteluun liittyvä luonnontiede? Silti on selvää, että ilman öljyä kulutusyhteiskunta toimisi valtavalla energia-alijäämällä. Kun kallista työtä korvataan halvalla energialla, saavutetaan lyhytikäistä tehokkuutta. Nordlund korostaa, että näennäinen tehokkuus yhdistettynä rahatalouteen työntää elinympäristöämme tuhoon: ”mikä on rahallisesti kannattavaa, ei voi olla ekologisesti lempeää, ja sille, mikä on luontoa säästävää, on mahdotonta löytää rahallista kannattavuutta.” (s. 18)

Yksi merkittävimpiä kirjan ansioita on vastaus, jota ei sellaisenaan ole tietääkseni koskaan aikaisemmin esitetty; vastaus kysymykseen, miten Suomessa on mahdollista elää omavaraisesti ilman metsästystä tai lihakotieläimiä. Nordlund valmistaa vaatteensa ja ruokansa itse, samoin vaatteiden tekoon, maanviljelyyn, keräilyyn ja kalastukseen tarvitsemansa työkalut. Hän esittää, että jos tähän tarvittava työ jakautuisi tasaisesti ympäri vuoden, olisi työtä neljäksi tunniksi per päivä. Maata tarvitaan viisi aaria henkeä kohden. Nordlund on käyttänyt paljon aikaa työtaloudellisuuden hiomiseen. Kotieläimet hän on hylännyt liian vaivalloisina ja epätaloudellisina.

Nordlund näkee, että resurssikriisien myötä demokratia on vaarassa liukua kohti totalitarismia. Vaihtoehdot ovat Nordlundin mukaan hajoaminen tai hajauttaminen eli paluu pieniin, mahdollisimman omavaraisiin maatiloihin. Järkevästi Nordlund huomauttaa, että nykyaikaisen yhteiskunnan kulkemat polut ovat itse asiassa seurauksiltaan hyvinkin tuntemattomia, kun taas omavaraistalous on hyvin tunnettu elintapa. Nordlund ei kuitenkaan arvosta vanhaa vain vanhuuden vuoksi, ”koska ei se mitä ennen oli oo välttämättä viisasta”. Pikemminkin nykyaika ilmastonmuutoksineen voi Nordlundin mukaan vaatia hyvinkin kokeilevaa ja ennakkoluulotonta asennetta esimerkiksi viljelyyn.

Erityisesti Maria Dorffin tekstistä kuuluu Nordlundin puhekielisten lainausten myötä kokeilemisen ilo ja onnistumisen riemu, kauneusarvojen rinnalla: ”Mun ensimmäiset [nahka]housut olivat sellaiset jotka istuivat ihan hyvin mutta niiden kanssa ei voinut mennä kyykkyyn. (naurua) – se mun lähtökohta aina, että en minä tarvii tietoja, tai niinku kyllä mä keksin sen itte.” (s. 51) Kirjan kieli on sen kuvaaman elämän tavoin omapäinen ja omaääninen, vailla valtiollisen kieliopin tai koulutuksen kuria. Se kutittelee myös lukijaa; mistä tulevat ne sanat ja lauseet, joilla minä kuvaisin samaa asiaa omassa elämässäni?

Maailma on aina kokonainen, samoin ihmisen kokemus. Sanoa ”ei” jollekin on sanoa ”kyllä” jollekin muulle. Nordlundin maailma kuulostaa kaikkien kieltäymysten myötä suurelta. Hän itse korostaa vapautumista: omavaraisuuden harjoitteleminen antaa myös ajatuksille suuremman riippumattomuuden ja omapohjaisuuden.

Julkaistu Nuori Voima 1/2009

5 Comments

  1. Hyvä teksti tärkeästä aiheesta.

    Energianäkökulma ruoan ja muiden elintarpeiden hankintaan on tietysti olennainen, mutta en olisi aivan niin varma, että halvan öljyn aikakausi merkitsee (tarpeeksi) halvan energian loppua. Pakon edessä voi ilmaantua varteenotettavia vaihtoehtoja.

    Omavaraisuus on toki hienoa, mutta kyllä ihminen kysyy itseltään, millä hinnalla se saavutetaan. Muistat sen YLE:n pakinan. Juttu oli asiaton, mutta kyllä siinä tässä suhteessa pointtiakin oli. Tuskin kova uhmakkuus ja jääräpäisyys – tyyliin “mää tässä mitään tartte” – aina auttavat eteenpäin.

    Tuo kielipointti on kiinnostava: tietynlaiseen elämään ja kokemisen tapaan kuuluu tietynlainen kieli. Mutta ei se kielioppi pahitteeksi ole, jos haluaa puhua välittömään elämänpiiriin kuulumattomien kanssa.

    Toisesta asiasta. En oikein tajunnut, miksi n&n julkaisi kaikki nämä jutut popista ja rokista. Ei niin, ettenkö itse näitä kuuntelisi (kaiken muun ohella), mutta filosofinen näkökulma jäi hiukkasen vajaaksi. Missä se viisaus lymysi?

    Friday, April 17, 2009 at 11:57 am | Permalink
  2. tere wrote:

    Toi kysymys halvasta energiasta on polttava. Oon koittanut opiskella asiaa viimeisen vuoden ajan sen mitä kerkiän. Vaihtoehtoja voi toki ilmetä, hiili ja puu ilmeisinä. Samoin helppoja energiansäästökohteita on vaikka kuinka. Mutta sitten on tämä EROEI-kysymys: vanhat öljykentät on kerta kaikkiaan niin upeita (EROEIT moninkymmenkertaisia), ettei uudemmat kentät saati muut energialähteet pysty millään samaan. Tää viittais siihen, että käytettävissä olevan energian määrä kutistuu todella epämukavan nopeasti. (Toisin sanoen energiahuipun laskukurvi voi olla paljon jyrkempi kuin nousukurvi).

    Kysymys hinnasta ja jääräpäisyydestä. Homma on sikäli jännä, että omasta näkökulmastaan Nordlund ei maksa mitään hintaa, vaan päinvastoin saa koko ajan lisää vapautta. Hänelle päinvastoin nimenomaan (minimaalinen) osallistuminen markkinayhteiskuntaan on raskas hinta, joka täytyy maksaa muiden kanssa elämisestä. Jännää oli myös tuossa YLEn pakinassa ja Hesarin keskustelussa Nordlundille vastaajien *kokema* uhmakkuus, jopa syytös, vaikka hän on aika tarkka siitä, että ei syytä eikä vaadi mitään. Tässä on itse asiassa mielenkiintoinen filosofis-moraalinen ponsi: ihmiset kokevat esimerkin erittäin vaativana, jopa syyttävänä, vaikka esimerkki eräässä mielessä vain “on”. Moraalinen paine on olemassa, mikä on vinkeä huomio muka “kyynisessä” ajassamme. Musta tää on myönteinen huomio. Esimerkin voima on sittenkin ja kuitenkin merkittävä. Oon muutenkin koittanu kehitellä sellaista “eettistä” teoriaa, että eettistä “työtä” tehdään nimenomaan esimerkin avulla, ei niinkään vaikkapa argumentoimalla tai vetoamalla tunteisiin.

    Friday, April 17, 2009 at 2:22 pm | Permalink
  3. Toi esimerkkiin perustuva eettinen teoria on varmaan oikean suuntainen – vaikka ei taida teoria ollakaan. Siksihän esimerkiksi antiikin filosofian historioissa biografialla ja anekdooteilla oli merkittävä asema (Pierre Hadot’n pointti). Nykyään ne yleensä sivuutetaan vähän epäolennaisina.

    Friday, April 17, 2009 at 3:52 pm | Permalink
  4. Krapu wrote:

    Uskon ja toivon, että palaamme vielä pienempiin ja omavaraisempiin talouksiin. Onhan esim. salmonellaepidemia näillä tehdasmaisilla kanaloilla ihan hirveä taloudellinenkin katastrofi. Globaalin talouden vuoksi monet elintarvikkeisiin liittyvät ongelmat ovat meitä kaikkia koskettavia ongelmia. Alkaa varmasti tulla tarve, ellei peräti pakko, suosia lähiruokaa. Ja entäs tämä ruuan kuljettaminen edestakaisin paikasta toiseen?! Kaiken huippu oli, kun kuulin, että me Kerimäen koulussa syömme kyllä paikallista Puruveden muikkua, mutta se on kuljetettu pakattavaksi Helsinkiin ja sieltä takaisin Kerimäellä. ONKO JÄRKEE!!?
    Hienoa, että on olemassa eläviä esimerkkejä ihmisistä, jotka valitsevat kuluttamisen sijasta niukkuuden ja omavaraisuuden ihanteet. Itseäni se ei ahdista, päinvastoin ihailen sitä, vaikka en siihen pystykään kuin pienellä panoksellani omaa kasvimaata viljelemällä.

    Monday, April 27, 2009 at 11:20 am | Permalink
  5. toewo wrote:

    Teren kommenttinsa lopulla esillenostama juttua olen itsekin miettinyt. Miksi Lassen “oleminen” otetaan syytöksenä? Onko se merkki siitä, että ihmiset tuntevat oman elämäntapansa olevan vääränlainen, mutta eivät kirveelläkään halua myöntää sitä; siis jonkinlainen defenssi?

    Joku kasvatusoppinut sanoi, että esimerkki ei ole vain paras, vaan myös ainoa tapa opettaa. Tietysti aikamoinen kärjistys, mutta joihinkin asioihin tuo saattaa lähes päteä.

    Monday, April 27, 2009 at 1:32 pm | Permalink

Post a Comment

You must be logged in to post a comment.