Skip to content

Miten kohtaamme aseellisen väkivallan?

Aki-Mauri Huhtinen & TV

Aamulehden alakerta, 7.1. 2008

Everstiluutnantti, sotatieteen professori Dave Grossman kirjoittaa kirjassaan On Killing. The Psychological Cost of Learning to Kill in War and Society, kuinka etäisyys tappajan ja tapettavan välillä joko helpottaa tappamista tai vaikeuttaa sitä.

Grossmanin mukaan silmitön väkivalta voi olla sitä helpompaa ja satunnaisempaa, mitä kauempana vahingoitettava ihminen on fyysisesti ja psyykkisesti. Kun sotilas painaa nappia lähettäen ohjuksen tuhannen kilometrin päähän, hänen ei välttämättä tarvitse nähdä eikä ajatella sitä tuhoa, jonka ohjus räjähtäessään aiheuttaa kohteessaan. Jokainen länsimaisten asevoimien sotilas tietää Geneven sopimuksen hengen taisteluiden käymisestä. Kuitenkin teknologian luoma etäisyys tappamisessa helpottaa psykologisesti aseiden käyttämistä. Vastaavasti fyysinen ja psyykkinen läheisyys tekee tappamisesta vaikeaa, usein suorastaan mahdotonta.

Grossman on osoittanut tutkimuksissaan, että esimerkiksi toisen maailmansodan aikana nuorten miessotilaiden oli vaikea laukaista asettaan tilanteessa, jossa he joutuivat kasvotusten vihollisen kanssa. Vihollisen kasvot ja hänen inhimilliset piirteensä tekivät tappamisesta vastenmielistä. Tutkimusten mukaan suuri osa amerikkalaisista sotilaista ampui tahallaan ohi vielä toisessa maailmansodassa. Tappaminen oli huomattavasti helpompaa, kun etäisyys viholliseen kasvoi esimerkiksi epäsuoran tulen käytössä, eikä aseen laukaisemisesta tarvinnut päättää itse, vaan käsky tuli esimieheltä.

Grossmanin mukaan armeijoilla onkin ollut yllättävän suuri opetustehtävä, kun ne ovat harjoittaneet sotilaitaan ampumaan ihmistä kohti. Yksi tärkeä opetuskeino on ampuminen silhuettimaaleihin ja nykyään hyvinkin realistisiin virtuaali-ihmisiin. Monet nykyiset sotapelit ja armeijan koulutussimulaatiot (esimerkiksi America’s Army tai Virtual Iraq) ovat lähes identtisiä. Psykologisen suojamekanismin murtaminen tapahtuu toistojen ja ihmisen muotoisten maalien avulla. Psykologinen etäisyys aseeseen ja kohteeseen syntyy, kun ihminen opettelee ampumaan esimerkiksi internetissä omassa yksinäisyydessään. Realistisiin ihmishahmoihin ampuminen madaltaa aseen käytön kynnystä.

Grossmanin Yhdysvaltoihin sijoittuvassa kontekstissa on monia “kouluammuskelijoita”. He ovat psykologisesti etääntyneet tappamisen kohteesta juuri internetin ja tietokonepelien kautta, vaikka itse ampuminen tapahtuukin oman tutun koulun piirissä ja uhrit ovat tuttuja. Psykologinen etäisyys syntyy, koska “kouluampujalla” ei ole elävän auktoriteetin tuomaa suhdetta aseen käyttöön eikä sen tuhovoimaan. Esimerkiksi nuori mies voi internetissä ajautua mielikuvamaailmaan, jossa hän harjaantuu ammattimaiseksi aseenkäsittelijäksi tietokonepelien avulla ja saa samalla tulevaan ammuskeluun rohkaisevaa ihailua kaltaisiltaan ihmisiltä eri puolilta maailmaa.

Väkivaltaisten ammuskelupelien pelaaminen ei tee kenestäkään murhaajaa, sen osoittavat useat tutkimuksetkin. Ylipäätään ihmistä koskevassa selittämisessä eivät yksinkertaiset syy-seuraussuhteet toimi. Jos Grossmanin havainnot ovat oikeita, voivat tappamispelit armeijan koulutuksen tapaan madaltaa kynnystä kanssaihmisten tappamiseen silloin, kun riittävä motivaatio on olemassa. Esimerkiksi kotimaataan puolustavalla sotilaalle ja katkeroituneella kostajalla on tietenkin erilaiset motivaatiot, jotka ovat riippumattomia psykologisesta etäännytyksestä.

Avuksi Grossman tarjoaa avointa ja yksityiskohtaista kasvatusta siitä, mitä tappaminen on, miten se tehdään ja miltä se mahdollisesti tuntuu todellisessa tilanteessa. Kun alokas saa asevoimissa aseen ja alkaa opetella sen käyttöä, lähellä on koko ajan kouluttaja, joka korostaa aseen tappavuutta ja vaarallisuutta. Vain lähikoulutuksessa, auktoriteetin valvonnassa oppii kunnioittamaan aseita niin, ettei niitä tarvitse käyttää. Kun nuori ihminen jää eksistentiaalisessa ahdistuksessaan yksin internetin keskustelupalstojen vangiksi samalla harjoitellen tappamista tietokonepeleillä, etäisyys niin aseeseen kuin tappamiseenkin muodostuu korkeintaan virtuaalisen vertaisryhmän kautta.

Samaa tarinaa virtuaalitodellisuuden etäännyttävästä vaikutuksesta voidaan tarkastella “myönteisemmänkin” esimerkin kautta. Tutkimukset osoittavat, että virtuaaliyhteisöissä ihmiset eivät sitoudu toisiinsa yhtä tiiviisti kuin kasvotusten. Kun keskustelupalstan tai virtuaalimaailman osallistujat eivät tosiasiassa ole samojen fyysisten olosuhteiden kohteina, heille ei myöskään muodostu velvoittavaa tunnetta toisiaan kohtaan yhtä helposti kuin kasvotusten. Hubert Dreyfus käyttää esimerkkinä suudelmaa: Suukkoa ei voi digitalisoida, koska siihen kuuluu, että suutelijat ovat samojen vaarojen ja mahdollisuuksien uhreja, yhtä aikaa. Virtuaaliyhteydestä puuttuu lihallisuus, joka tekee lajitoverin velvoittavaksi. Jos ajattelemme Grossmanin sanomaa laajemmin, pitäisi kouluissamme opettaa “tappo-oppia” tai pitää “aggressiokursseja”, jotka käsittelisivät aseiden ja iskujen tappavaa vaikutusta täysin avoimesti ja ihannoimatta. Kun nuori saa mahdollisuuden vaihtaa ajatuksia aggressioista, tuhoamisesta, tappamisesta ja sodasta, on hän tällöin ajatuksineen tekemisissä elävän ihmisen kanssa, eikä jää yksin virtuaaliverkostojen varaan. Tappo-oppiin voitaisiin hyvin liittää myös realistisia tapaustutkimuksia konfliktien ratkaisusta ja elämästä niiden jälkeen.

Suomessa suurimmassa syrjäytymisen vaarassa ovat nuoret, yksinäiset miehet. Internet ja pelit ovat tulleet jäädäkseen. Siksi tarvitsemme myös mahdollisuuden realistiseen opetukseen kädestä pitäen siihen maailmaan, josta tuntikausia päivässä pelattavat pelit kertovat. Perinteisten itsemurhien sijaan saatamme saada tulevaisuuden, jossa eristäytynyt ihminen purkaakin ahdistuksensa tuhovoiman ympäristöänsä. Oppimistuloksia vertailevan kansainvälisen Pisa-tutkimuksen tulokset ovat meillä korkeita, mutta niiden taustalla piilee myös mahdollisuus kauheaan ja tuhovoimaiseen väkivaltaan.

Post a Comment

Your email is never published nor shared. Required fields are marked *
*
*