Tietäjyys pitää tietenkin jollakinlailla feniksoida, nostaa tuhkasta siivilleen. Dennis Banksin muistelmissa on hieno kohta, kun hän kertoo kuinka joskus 60-luvulla mustaa oikeustaistelua matkineet kaupunki-intiaaniaktivistit tajusivat tai päättivät, että liike tarvitsee jonkinlaisen henkisen ohjauksen. Banks lähti niiltä jalansijoilta reservaattiin tapaamaan vanhaa traditionalistia, jonka tiedettiin harjoittavan perinteistä uskoa. No, tämä heitti tietysti ensikäteen kaupunkilaispojan ulos. Lähti se siitä sitten kuitenkin pikkuhiljaa liikkeelle.

Mä olen koko ajan enemmän alkanut ajatella esimerkiksi eräkirjallisuuden toisteisuutta, pakonomaisuutta ja ritualistisuutta “positiivisesti”, merkkinä syntymässä olevasta pyhyyden astiasta. Eräkirjallisuus on reaktio eurooppalaistumiseen, reaktio, joka hakee uutta väylää metsän voimalle. Ritualistisuus on muodon ja tavan hakemista, idullaan olevaa uskonnollisuutta tai henkisyyttä. On toinen asia, onnistuuko se; monista olosuhteista kiinni. Mutta epäonnistuminenkin on tässä onnistumista. En ole rehellisesti sanoen yhtään huolissani tästä tietäjyydestä, tai tarkemmin sanoen se on yksi asia, josta olen vähiten huolissani. Kyllä se tulee/on kun on tullakseen/ollakseen.

Esieurooppalainen demokraattisuus – antropologinen tutkimus on pullollaan tätä. Zerzan ja muut primitivistit on nostaneet asian esiin. Tieteessä Marshall Sahlins, Lee & DeVore klassikoista, David Graeber ja James Scott uudemmista esimerkiksi. Saamelaisesta siida-järjestelmästäkin tiedetään jotakin.

Peräkammarin pojat tuli tohon tietystä satunnaisesta syystä. Tietenkin: syrjäytyneet, martat, mökin mummot ja ukot, Esko Männikön valokuvien tyypit, talviverkkojen kokijat ja monet muut. Jopa mökkeilykulttuuri … no, olkoon. Luojan kiitos luopumisessa ei ole a priori mitään epäviehättävämpää tai epäkiehtovampaa kuin kasaamisessa. Mihin mainosbudjetteja – jotka eivät ole pieniä – muuten tarvittaisiin?

1. Toi sun metaforas talosta, pihamaasta ja metsästä ja etenkin siitä ei-demokraattisuudesta joka siinä on, on tosi osuva. Kuitenkin minua vaivaa, onko mahdollista (Pauli Pylkön sanoin) “koteloitua” sellaiseen alkuperäiskulttuuriin, joka olisi edes joiltain osin demokraattinen? Eli mitä tarkoittaisi esim. paikallisyhteisöjen demokratia ilman eurooppalaista demokratiaa tai sanotaan vaikka esieurooppalainen paikallisyhteisödemokratia? Näistä “ihmisoikeuksien” mahdollisesti eurooppalaisesta alkuperästä voidaan toki kiistellä loputtomiin, enkä tiedä, onko siinä jonkin asian dissaamisessa eurooppalaisena pidemmällä tähtäimellä mieltä, mutta… panee se kysymään, mitä ympäristövallankumous käytännön tasolla tarkoittaisi ja merkitsisikö se esim. “ihmisoikeuksien” uudeleenmäärittelyä ja missä määrin. Mun mielestä hieno ja osuva liike, jota jo maailmalla on sovellettu, on Siirtymäliike, joka tuloaan jo Suomeenkin. Sen toivoisi saavan enemmän tukea, sillä jos miettii jotain marttoja tai vanhempiaan kunnioittavia sukupolvia, niin ne kädentaidot, tekemiset ja jopa asenteet ovat (ainakin Itä-Suomessa) sellaisia, että niissä välillä näyttäytyy kuinka se eurooppalainen kuluttamisen eetos on vain kuorta, ulkoa omaksuttua, jotain tekemistä kun oikea tekeminen on viety – ja että siellä alla on sellaista mutualistista meininkiä ja välittämistä + halua kuluttaa kestävästi, so. korjata, rakentaa kierrätysmateriaalista jne.

2. Tää johtaa tavallaan toiseen kohtaan: siis radikaalin paikallistumisen ideaan, jossa eletään ikään kuin luonnon sylissä, ei sen armoilla, vaan sylissä. Ei kärkenä ole vain peräkammarinpojat, vaan myös syrjäytyneet, työttömät ja kaikenlaiset hylkiöt, jotka ovat tottuneet jakamaan, keräilemään, tulemaan toimeen yhdessä. Tollasella modernilla suomalaisella, jonka ainoa kosketus noihin tyyppeihin on, et se ajaa autolla ohi niistä, niin ei sillä ole käsitystä siitä yhteisöllisyydestä, joka mahdollistaisi paikallistaloudet, jakamiset, mielekkään kierrättämisen jne.

3. Miten tehdä köyhäily, jakaminen ja paikallistuminen, jonka siis näen ympäristövallankumouksen väistämättömänä johdannaisena, voidaan tehdä kiehtovaksi ja viehättäväksi? Miksi ketään kiinnostaisi luopua mistään?

Kun kaivelee paikallisia kulttuurikerrostumia taaksepäin ja vertaa pohjoisiin sukulaiskansoihin, jotka vielä elävät syntytiedon mukaan, niin tulee vastaan tietäjät, samaanit noidat syntytiedon _ruumiillistumina_, sellaisina joiden kehoaistiin ja -muistiin – joita kai myös intuitioksi voidaan kutsua – jollain tavalla kuuluu ja tuntuu elinympäristön kokonaisuus, syntytieto. Kirjallisessa kulttuurissa paluu tai kasvu tuollaiseen kokemukseen syntytiedosta voi olla jopa mahdotonta, tai ainakin se olisi erilaista, millaista?

Permakulttuuri kuulunee tieteellisen lähestymistavan piiriin, tai ei ole ainakaan sille vastakkainen, ja permakulttuurisuunnittelussa lähdetään ensiksi liikkeelle aistillisuudesta, paikallisluonnon moniaistisesta kokemisesta.

Mikä on tieteen tietäjälaitoksen filosofeineen kaikkineen mahdollisuus toimia syntytiedon ruumiillistumana ja/tai muistina? Minkä pitää tieteessä muuttua ja tieteen ja muun luonnon suhteessa?

Vai ollaanko tässä alkuperäiskansaksi jälleentulossa pelkästään peräkammaripoikuuden (myytin) varassa? Vähän enemmän apuja pliis, ettei elo käy liian masentavaksi…